Neuvostokulttuurihan oli tavallaan kansanmusiikkimyönteinen, mutta kyseessä oli kuitenkin useimmiten kulissinomainen ja valheellisen folkloristinen estraadikulttuuri. Ei ole siis ihme, että Virossakin heräsi 1960-luvulla voimakas kiinnostus omaan perinnekulttuuriin – tai itse asiassa laajemmin suomalaisugrilaiseen perinteeseen. Ideana oli ryhtyä viljelemään perinteitä ikään kuin "oikeammin" ja "autenttisemmin" kuin neuvostokulttuurissa. Ja näin varmaan tehtiinkin, vaikka se ei aina niin kuulijaystävällistä olisikaan. Bändejä perustettiin 1960–70-lukujen taiteessa ainakin kolme sellaista, jotka pääsivät levyttämään: Tallinnassa ensimmäisenä Leigarid vuonna 1969 ja heti perään Leegajus vuonna 1970. Tarttolaisten oma perinnebändi oli vuonna 1971 perustettu Hellero.
Etnomusikologi Igor Tõnuristin (s. 1947) johtama ja parhaimmillaan parikymmenjäseninen Leegajus levytti 1970-luvun puolivälissä ensin kaksi 7-tuumaista EP:tä ja sitten vielä yhden LP:n. Bändi kuitenkin toimi aktiivisesti kai jonnekin 1990-luvun alkuun asti. Vuonna 1974 ilmestynyt esikoislevy Leegajus (Melodija C32–04963–4) sisältää kuusi laulua seuraavilta alueilta tai paikkakunnilta: Otepää, Jõelähtme, Muhumaa, Karksi, Setumaa ja Kodavere. Leegajus tuntuu ehkä vähän svengaavammalta kuin Hellero, mutta aika totista menoa tämäkin on, eikä sen alkuvoimaisuus oikein maallikolle aukene. Mutta kuten Helleronkin kohdalla totesin, on se silti jotenkin hienoa, että tätäkin on levytetty. Kyllä minä aion pakottaa itseni paneutumaan aiheeseen vähän paremmin.
Aarne Mesikäppin (s. 1939) suunnittelema levyn kansi on sekin ihan asiallinen, jos ei sitten muuta. Hän teki aikoinaan pari muutakin levynkantta.
PS. Leegajus on joku laulutekninen termi, jonka tarkempi merkitys minulla on vielä selvittämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti