Jõulu pop

Suomalaisen kuulijan on hyvä muistaa, että Neuvostoliitossa ei ollut joulua. Sitä piti siis halutessaan viettää suljettujen verhojen takana. Näin ollen tämä vuonna 1990 äänitetty ja vuonna 1991 ilmestynyt joululalujen kokoelma-albumi – ainoa neuvostoajan vinyylikauden joululevy – Jõulu pop (Melodija C60 30875 006) on kaikessa hassuudessaan suorastaan poliittinen levy, ja sen symbolinen luonne on aika iso. Loppuihan Neuvostoliittokin tämän levyn ilmestymisen aikoihin. Vuoden 1991 joulu oli taas ikään kuin ensimmäinen uuden itsenäisyyden virallinen joulu. 

Tätä taustaa vasten levyn hahmoton kokonaisuus ei ehkä olekaan niin hahmoton: rocklaulajat ja operettitähdet ovat kuin yhdessä rintamassa joulun puolesta.

A-puolen avaa rakastetun grand old ladyn, Heidy Tammen (s. 1943) tulkitsema M. Martinin (?) kauhis jouluntoivotus Soovin sulle rõõmurikkaid jõule, jota säestää syntikalla Jaak Jürisson (s. 1956). Sitten seuraa Tõnu Raadikin (s. 1957) säveltämä sekä Ivo Linnan (s. 1949), Silvi Vraitin (s. 1951) ja Karavanin esittämä vähän rockahtavampi Jõulutervitus 1941 – rockahtavampi vaikka kyseessä onkin Marie Underin (1983–1980) sanat. Iskelmälaulaja Mait Maltisin (s. 1951) ja Artellin esittämä ja bändin kitaristin Indrek Tolkin (?) säveltämä Rahu on puolestaan pliisu sekä sävellyksenä että esityksenä. Anto Õnnis (s. 1979, nykyään klassinen lauluyhtye Heinavanker) on puolestaan Cantores minores -tyyppinen nuori poika, jonka tulkitsema Jõuluöö täis valgussära Kontorin säestyksellä on oikein kaunis. Varsin kauniita ja kuulaita ovat myös omassa lajissaan Kiigelaulukuuikin englanniksi esittämä ja Jürissonin yhtyeen säestämä trad. gospel Oh, How I Love Jesus sekä Modern Fox -yhtyeestä tutun tyylitietoisen – ja myös muuten Iskelmäprinssi-elokuvassa (1991) esiintyneen – laulaja Martin Sanderin (s. 1967) ja kitaristi Are Jaaman (s. 1961) esittämä myöskin trad. Merry Little Christmas.

B-puolen avaa Kanni Kutmanin (s. ?), Evald Raidman (s. 1953) ja Fixin esittämä Lootuste öö, joka on bändille ominaista rentoa amerikanpoppia. Laulaja Hillar Norralt (?, joka esitti aikoinaan muuten ns. hulvattoman biisin Helsingin Sanomat) ja syntikkavelho Lauri Laubre (s. 1961) pystyttävät jouluista äänivallia biisillä On jõuluöö, ja syntikkameno jatkuu vielä progempaan suuntaan Igor Garšnekin (s. 1958) Datan, Segakoor Olevinen ja Urmas Alenderin (1953–1994) esittämillä kahdella osalla Garšnekin isommasta sarjasta Jõululood. Näin päättyy tämä outo levy ja jättää kuulijan varsin sekavien tunnelmien valtaan.

Aili Ermelin kansi ei ole yhtään jouluinen. Ehkä siinä on joku vitsi, jota en vielä ymmärrä. Ermel on tehnyt pari muutakin kantta.

Kontor

Ja aina vain hullummaksi tämä virolaisen rockin kuuntelu menee – ainakin kun kyse on näistä yhden EP:n ihmeistä. Jos en oikein ymmärtänyt Monitorin luonnetta, on myöskin vain yhden EP:n – vuonna 1982 äänitetyn ja vuonna 1983 ilmestyneen Kontor (Melodija C62 19411 007) – levyttänyt Kontor vieläkin kummallisempi bändi. Bändi on jonkinlainen M.A. Nummisen (s. 1940) ja Frank Zappan (1940–1993) välimuoto. Bändin voimahahmo onkin parodian hallitseva näyttelijä ja laulaja Heino Seljamaa (s. 1952). Kun ei tuo vironkieli vielä ole oikein hallussa, eivät biisit kyllä ihan avaudu. Kuke protestilaul (= Kukon protestilaulu) on kylläkin kiekumisineen aika hauska. Sen säveltäjäksi on merkitty P. Townsheard. Liekö tuo nyt sitten The Whon Pete Townshend (s. 1945)? Kaksi muuta B-puolen kappaletta on bändin kosketinsoittaja Jaak Jürissonin  (s. 1956) käsialaa. Varsinainen kummallisuus onkin levyn A-puoli. Se on aivan kuin eri bändin tekemä. Laulusolistina on Leila Miller (s. 1961), ja tyyli on kuulasta folksävyistä rockia, jolla ei ole mitään tekemistä kääntöpuolen huumorirymistelyn kanssa. Molemmat biisit ovat itse asiassa aika hienoja. Talv (= Talvi) on merkitty Q. Newton -nimiselle säveltäjälle – uskaltaisikohan arvailla, että se on joku Olivia Newton-Johnin (s. 1948) levyttämä biisi? –, ja Nii nagu meri ja tuul (= Niin kuin meri ja tuuli) puolestaan D. Edmundsille. Liekö hän sitten Dave Edmunds (s. 1944)? Kumpaakaan kappaletta en valitettavasti tunnista.

Bändin soitto kulkee mallikkaasti. Jürissonin lisäksi bändissä soittivat Sven Himma (s. 1961, muun muassa Mahavok) lyömäsoittimia, Ants Õnnis (s. 1956, myös klassista ja jazzia) bassoa ja saksofonia sekä Uno Kõrsmaa (?, myöhemmin jazzia) kitaraa. Eikä myös Karavanissa laulanut solisti Leila Miller  ei ole hassumpi hänkään. Hän tuli muuten kuuluisaksi siitä että hän loikkasi Ruotsiin vuonna 1984 ja anoi sieltä poliittista turvapaikkaa. Sittemmin hän on palannut Viroon.

Levyn kannen on suunnitellut muutamia muitakin kansia tehnyt E. Väli, ja se lienee sellainen kuin huumorilevyssä pitääkin. Mutta eipä ole välitetty bändin nimen kirjoitustavasta. Kannessa se on iloisesti Contor mutta kaikkialla muualla kirjoitetussa historiassa bändi tunnetaan nimellä Kontor.

Monitor

Monitor on yksi niistä lukuisista neukkuajan virolaisbändeistä, joiden kohtaloksi jäi uransa aikana levyttää vain yksi pikkulevy. Monitor (Melodija C62 22667 005) ilmestyi vuonna 1985. Bändin suurin hitti oli "Juustolauluna" tunnettu tarttolaisälykkö Peeter Volkonskin (s. 1954) sanoittama Sind ainult kaupluses näen (= Sinut vain kaupassa näen), jossa kuulemma on virolaisen rockin ensimmäistä rap-meininkiä. No, hmm ... kuunnelkaa itse tästä. Mutta muuten bändi on selvästikin täynnä soittomiehiä. Tyyliä on vaikea eritellä, mutta mitään pelkkää iskelmällistä tanssibändiroskaa tämä ei kyllä ainakaan ole. Varsin kummallinen kokonaisuus on. Väliin bändi kuulostaa ihan katu-uskottavalta kasarirockbändiltä, väliin iskelmälliseltä poprallattelulta, mutta kun esimerkiksi Marika Uus (s. 1959) tarttuu kahdella kappaleella mikrofoniin, ollaan jo varsin lähellä helposti kuunneltavaa vaikkakin tyylikkäästi jatsahtavaa aikuisviihdettä. 

Basisti Alar Kotkasin  (s. 1960) johtamassa bändissä soittivat kosketinsoittaja Jaak Jürisson (s. 1956), toinen kosketinsoittaja ja säveltäjä ja myös Virolaisessa rockissa varsin harvinainen naispuolinen soittaja Elo-Marika Kongo (s. 1953), rumpali Jüri Mazurcak (?), joka soitti sittemmin Linnu Tee -yhtyeessä ja Proov 583:ssa, kitaristi Agu Kotkas (?), joka soittaa nykyään bassoa Night Star -tanssibändissä Mazurcakin kanssa. Saksofonia soitti Urmas Laht (?), josta en ole löytänyt mitään tietoja.

Bändi jättää jotenkin häkellyttävän fiiliksen, enkä osaa sanoa soitosta mitään kovin älykästä. Jotain hyvin viehkoa tässä kuitenkin on. Pitää nyt vain kuunnella ja keskittyä.

Kannen on suunnitellut joku K. Mirka, jolta ei muita levynkansia sitten olekaan jäänyt historiaan. Tässähän on kaikki camp-huumorin ainekset: neukkuaikainen kasaribändi poseeraa kuvassa Ladan kanssa. Onkohan tämä jo ihan tietoista huumoria?

Silvi Vrait: Embrace

Jos Silvi Vraitin (s. 1951) ensimmäinen albumi Silvi Vrait (1986) oli maanläheinen ja rockahtava, niin hänen toinen – ja viimeinen neuvostoaikainen –, vuonna 1988 äänitetty ja vuonna 1989 julkaistu albuminsa Embrace (Melodija C60 27925 009) on puolestaan varsin sofistikoitu ja salonkikelpoinen ja silkkaa jazzia. Ja yhtä kappaletta lukuunottamatta englanninkielinen, mikä ei varmastikaan paria vuotta aiemmin olisi Neuvosto-Virossa ollut edes mahdollista. Rockahtavamman bändin sijaan taustoja soittaa Suomessa 2000-luvun vaikuttanut fonisti, huilisti ja vibrafonisti Helmut Anikon (1947–2003) pienempi jazzyhtye ja myös hänen johtamansa big band – moitteen sijana muuten taas se, että muusikoita ei mainita erikseen. Kahdella kappaleella säestyksestä vastaa pelkällä pianolla Vraitin monivuotinen musiikillinen luottokumppani Jaak Jürisson (s. 1956).
Albumin ainoa virolainen kappale on multi-instrumentalisti ja säveltäjä Uno Naissoon (1928–1980) hieno klassikkoballadi Neil päevil, jota Virossa lauletaan edelleenkin. Naissoon kappaleen lisäksi Anikon pienempi bändi säestää kahta standardia: Rube Bloomin (1902–1976) ja Harry Rubyn (1895–1974) svengaava Give Me the Simple Life 1940-luvulta on tuttu esimerkiksi Ella Fitzgeraldin (1917–1996) levyttämänä 1960-luvulta, ja toinen on puolestaan uudempi ja silkkaa yksinkertaista bluesia, Gregg Allmanin (s. 1947) Some People Cry the Blues, jonka oikea nimi taitaa kylläkin olla Brightest Smile in Town. Joku saattaa muistaa sen Ray Charlesin (1930–2004) levyttämänä, myös 1960-luvulta. Anikon big bandin kanssa Vrait tulkitsee neljä jazzstandardia: Matt Malneckin (1903–1981) ja Frank Signorellin (1901–1975) Stairway to the Stars (muun muassa Ella Fitzgerald), J.Mayo Williamsin (1894–1980) Fine Brown Frame (Nellie Lutcherin (1912–2007) hitti 1940-luvulta – lukemattomia myöhempiä levytyksiä), Charles Williamsin (1898–1965) Sugar Blues peräti 1920-luvulta (myös Fitzgerald 1940-luvulla) ja Charlie Shaversin  (1920–1971) Undecided (jälleen muun muassa Fitzgerald), joka on perusswingiä parhaimmillaan – ainakin näin maallikolle. Jürissonin pianon säestyksellä Vrait esittää kaksi tulkintaa. Manning Sherwinin (1902–1974) ja Jack Stracheyn (1894–1972) oikein koskettava – vaikkakin ehkä vähän imelä – rakkauslaulu A Nightingale sang in Berkeley Square on britti-ikivihreä, josta on lukemattomia levytyksiä – Vera Lynnin (s. 1917) lienee kuuluisin, mutta mahtuu joukkoon myös vaikkapa Nat King Cole (1919–1965). Eikä tarvitse Vraitin hävetä kovassa joukossa. Tämän hän todistaa myös levyn päätöskappaleella, joka on Jürissonin sähköpianollaan säestämä kehtolaulu (trad.) Black Sheep. Sen kuulas, kirkas ja korkealla kulkeva tulkinta herätti mielessäni jopa ilmaisun "ihmeen kaunis". 
Levyn perusrakenne on tietysti vähän hajanainen, mutta itse asiassa pieni ja tiukka bändi, big band ja pelkkä piano vuoroteltuina tuovat sellaista vaihtelua, ettei standardipitoinen sisältö kuitenkaan ala käydä puuduttavaksi. Albumilla on kokonaisuudessaan hyvä rytminen rakenne. Kyllä tämä levy onkin selvästi yksi virolaisen kevyen musiikin klassikoista. Vraitin skaalan venyvyys on myös vaikuttava: näin hän on siirtynyt Linda Ronstadt -tyyppisestä rokahtavasta naapurintytöstä myös suurten mittojen estraaditaiteilijoiden joukkoon – ja muutakin on vielä luvassa myöhemmässä vaiheessa uraa.
Tyylikäs ja myös tyyliin sopiva on Kalle Toomperen suunnittelema kansi, joka muuten voittikin palkinnon yleisliittolaisessa [üleliiduline, tämä outo ja silloin omituisena aikana käytetty termi tarkoittaa siis "koko Neuvostoliiton käsittävää" erotukseksi esimerkiksi "vain Viron sosialistista neuvostotasavaltaa käsittävää"] levynkannen suunnittelukilpailussa. Toompere on itse asiassa useitakin levynkansia tehnyt yksi virolaisen graafisen suunnittelun klassikoista, johon tulemme vielä palaamaan.              

Silvi Vrait

Selluloosakaupunki Kehrassa syntynyt ja sen musiikkikoulussa uransa aloittanut mutta sittemmin Tartossa englantilaista filosofiaa opiskellut Silvi Vrait (s. 1951) – joka muuten päivätyökseen opettaa edelleenkin englantia Tallinnan ranskalaisessa koulussa – on yksi virolaisen rockin helmiä. Fix-yhtyeessä jo aiemmin kannuksensa hankkinut laulaja kykenee joustavan äänialansa ja tulkintakykynsä avulla laulamaan uskottavasti melkein ihan mitä tahansa – kansanlaulusta vaativalle viihdelavalle ja tavalliseen iskelmään tai jopa rankan aggressiiviseen rockiin. Vraitin ensimmäinen, vuonna 1986 äänitetty ja samana vuonna ilmestynyt soolo-LP Silvi Vrait (Melodija 23855 006) sisältää pääosin virolaista rockia – lukuunottamatta kahta coveria: Linda Ronstadtin  (s. 1946) Koos vaid unenäös eli Vain unta nähden ja Kate McGarriglen (s. 1946) Olnut enam ei heaks tee eli Olla enemmän ei hyväksi tee. Virolaisista biiseistä vastaavat Jaak Jürisson  (s. 1956) (Ootus, Vihmahaldjad, Vana mees), Priit Pihlap (s. 1958) (Räägin sinuga sinust, Kui suudaksin), Viktor Vassiljev (s. 1954) (Aeg lihtsalt olla alles) ja Andres Valkonen  (s. 1951) (Valguses ja varjus). Ja on mukana yksi trad., Nukrus tuules eli jotakuinkin Tuulinen haikeus. Edelleenkin Vritin bändin luottohenkilönä toimiva Jürisson on todella pitkän linjan virolainen rockmuusikko (muun muassa Monitor). Pihlap (muun muassa Fix) on hänkin samanlainen virolaisen rockin peruskonkari, kuten myös Vassiljev, joka hänkin soittaa kitaraa Fixissä edelleenkin – silloin kun he keikkaa heittävät. Ja samaa voi sanoa Valkosestakin, jolta 2000-luvun alussa ilmestyi sooloalbumikin.     
Jürissonin johtama bändi on hyvässä vireessä. Jürissonin kolme omaa sävellystä menevät ehkä vähän liikaa estraadiviihteen puolelle – siis suhteessa rockahtavampaan ainekseen, josta vastaa varsinkin Priit Pihlap kahdella hienolla kappaleella. Puhdasoppinen blues Räägin sinuga sinust lienee jonkinlainen virolainen ikiklassikko. Kitarasoundit ovat hienoja, eikä urkujenkaan tarvitse hävetä länsimaisen pateettisen rockin urkusoundille. 1980-luvun syntikat eivät sen sijaan oikein innosta – eivät ne kyllä välttämättä innostaneet Suomessakaan. Moitteen sanan voisi antaa siitä, että bändin kokoonpanoa ei mainita lainkaan – se on vain "Instrumentaalansambel J. Jürisoni juhatusel".    
Kannen on suunnitellut tarttolainen valokuvaaja ja taidektivisti Valeri Parhomenko, joka on tehnyt muutaman kannen myös Fixille. Se on itse asiassa aika rock. 
Jos Vraitin laulusta innostuu, voi hänen keskeisimmän tuotantonsa kerätä melko helposti. Neuvostoajan jälkeen häneltä on ilmestynyt kaksi CD:tä: country rock -albumi Mõnus ja soe Justamentin kanssa vuonna 1994 (002 B&G Country Music) ja chanson-albumi Hümn armastusele vuonna 2001 (Hitivabrik HFCD 0037). Ja kaiken saa nykyään yhtenä pakettina: kolmen CD:n boxi Silvi Vrait  ilmestyi Eesti kullafond -sarjassa vuonna 2002 (HFCD066), ja sitä löytyy edelleenkin kaupasta edulliseen tarjoushintaan. 
PS. Ja pitkään uraan mahtuu tietysti kaikenlaista – jopa Euroviisu-edustus häntäpäähän jääneellä (2 pistettä) kappaleella Nagu merelaine vuonna 1994.