30.1.2010

Marju Länik: Ma uurin valgust



Marju Länikin  (s. 1957) neukkuaikaisen uran viimeiseksi levytykseksi jäi vuonna 1989 äänitetty ja vuonna 1990 julkaistu LP Ma uurin valgust (Melodija C60 29619 004). Aikaisempi iskelmävoittoinen imago on nyt yritetty muuttaa enemmän rockmimmin suuntaan, mutta kyllä Länikin ääni menee melkoiseksi rääkymiseksi, kun pitäisi tulkita vähän ronskimmin. Musiikista vastaa Lauri Laubre (s. 1961), jonka kosketinsoitin- ja sähkövempainvalikoima on vakuuttava, mutta eihän se sävellystyössä auta. Laubre onkin siirtynyt sitten tuottajaksi ja ison rahan musiikkibisnesmieheksi. 
Mukana bändissä on progemiehenä tunnettu Kalle Vilpuu (s. 1963) kitarassa ja vieraina kovan luokan jazzfonisti Raivo Tafenau (s. 1963) yhdellä biisillä sekä monesta bändistä tuttu Tarvi Jaago (s. 1965) huilistina yhdellä biisillä. Kiinnostavia aineksia siis olisi kyllä tarjolla, mutta eihän tästä oikein mitään tule. Biisit ovat tylsiä, ja Länikin ääni ei oikein piisaa. Jos nyt saan vähän vitsailla, niin vaikutelma on vähän sellainen, kuin Suzi Quattron (s. 1950) äänellä varustettu ja Tina Turneria (s. 1939) etäisesti muistuttava Katri-Helena (s. 1945) olisi pantu syntikkaprogebändin eteen lauleskelemaan. Onhan tämä siis kuitenkin aika erikoista menoa.
Ei voi kehua Sergei Didõkin kanttakaan. Se onkin sitten hänen ainoa vinyylikantensa.


Marju Länik: Südame laul



Marju Länikille (s. 1957) ei kai ole koskaan selvinnyt, että onko hän estraaditähti, tanssipaikkojen tavallinen iskelmätähtönen tai sitten nahkatakkinen rockmimmi. Vähän kaikkea tätä hän on urallaan tehnyt tai halunnut tai yrittänyt tehdä, ja varmaan hän muistelee ainakin pienellä haikeudella sitä aikaa, kun hän oli suuren ja mahtavan Neuvostoliiton pikkuinen ja lupaava tähti, joka esiintyi jo aika isoilla areenoilla. Neukkuaikana hän sai tehdyksi kolme soololevyä, ensimmäinen 7-tuumainen EP Kontaktin kanssa ja sitten ensimmäinen oikea LP Mahavokin kanssa ja vielä toinen LP kosketinsoittaja ja sittemmin musiikkibisnesmies Lauri Laubren (s. 1961) kanssa.  
Mahavokin kanssa tehty, vuonna 1985 äänitetty ja vuonna 1986 ilmestynyt LP Südame laul (Melodija C60 23553 003) kulkee lähinnä Kontaktissakin rumpuja soittaneen Mikk Targon (s. 1959) sävellysten johdatuksella, ja vaikka Targo kuinka olisikin ollut säveltämässä Earth, Wind & Firen biisiä One World, ei se poista sitä tosiseikkaa, että hänen biisinsä ovat ainakin tällä levyllä täysin yhdentekevää iskelmähumppaa. Levyn ainoa kiinnostava kappale on Madis Salumin (1955–2009, muun muassa Hübriid) Oodates sind, joka on emotionaalisesti aika voimakas country rock -tyyppinen balladi, jonka tulkitsemiseen Länikin ääni melkein riittää. Toinen jotensakin kiinnostava – ja levyn luonnetta ajatellen myös varsin kummallinen – juttu on levyn lopetus, joka on parikymmensekuntinen pätkä jo soinutta biisiä teknomiksatuna ja Helmut Anikon (1947–2003) hienolla saksofonisoololla höystettynä. Jaak Joala  (s. 1950) muuten vierailee yhdellä biisillä, mutta se ei tee levyä sen paremmaksi. Ai niin, onhan yksi biiseistä vielä Roberta Flackin  (s. 1937) käsialaa, mutta ei sekään tee levyä sen paremmaksi.
Margus Haavamägin (s. 1959) kansi on kuitenkin aika hupaisa. Kyseessä onkin alan ammatilainen.


Helikon / Rein Ploom: Puhkpillimuusika



Puhallinorkesterille paljon musiikkia kirjoittanut Rein Ploom (1900–1986) on itse asiassa lähinnä taidemusiikin tekijä, joten tätä vuonna 1981 äänitettyä ja vuonna 1982 ilmestynyttä Kirovin kalastuskolhoosin puhallinorkesteri Helikonin (1977–?) esikoisalbumia ja samalla myös Ploomin esikoisalbumia säveltäjänä Rein Ploom: Puhkpillimuusika (Melodija C10–17817–8) on hieman kyseenalaista käsitellä ns. kevyenä musiikkina, mutta koska mukana on muutama tanssillisen sävyinen biisi ja yksi sellainen marssi, joka herättää ainakin minussa muiston sanasta "torvisoittokunta" (siis puhallinorkesterin sijaan) ja koska Helikonin myöhemmin ilmestynyt toinen levy on viihteellisempi, niin otetaan tämä nyt sitten mukaan rajatapauksena. 
Löisinpä aika paljon vetoa, että suurin osa mahdollisista lukijoistani pitäisi ajatusta kalastuskolhoosin puhallinorkesterin kuuntelemisesta järkyttävän absurdina tai sitten vain camp-huumorina, silkkana neukkuvitsinä. Nyt olisi tilaisuus mennä itseensä ja ravistella ennakkoasenteita. Näin minulle kävi. Onpas nimittäin tosi tyylikästä musiikkia (poislukien ehkä juuri se edellä mainittu marssi, joka onkin Ploomin vanhempaa tuotantoa)! Enhän minä mitään tiukkaa analyysia osaa esittää, koska tämä on todellisuudessa koko elämäni ensimmäinen kuunneltu puhallinorkesterin albumi. Mutta ei tule jäämään yhteen kertaan. Bändi soittaa hienosti – eivät he muuten mitään kalastajia ole vaan ammattimuusikoita – ja Ploomin sävyt liikkuvat balettimaisista tansseista elokuvamusiikin tyylisiin psykologisiin äänimaisemiin. Huilisti Jaan Õun (1945–1996) vierailee yhdellä biisillä, ja sekin on vallan kaunis.    
Ja onpa Linda Elkenin (s. 1952) kansikin hienon jatsahtava. On harmi, ettei hän suunnitellut muuta kuin yhden toisen klassisen musiikin albumin kannen. 

Uued laulud – lemmikhääled 1



Vuonna 1971 julkaistu kokoelma-albumi Uued laulud – lemmikhääled 1 (Melodija 33D 0306812–3) aloittaa uuden aikakauden Viron kevyessä musiikissa. Jazzahtava vanhanaikainen tanssimusiikki on vaihtumassa monipuolisemmaksi iskelmäksi, levy on ihan uudenaikainen kuvakannellinen LP ja uudenlaisia nuoria tähtiäkin on tullut mukaan. Säveltäjät ovat kuitenkin kaikki virolaisia alansa vanhoja konkareita. Levyn ilme on jotenkin raikas ja optimistinen ja samalla vähän naiivin viatonkin – vähän kuin 1960-luvun suomalaisessa iskelmässä.
Levyn aloittaa Jaak Joalan (s. 1950) esittämä ja Arved Haugin (1922–1995) säveltämä Selle laulu mina ise luuletasin. Sellaista symppispoppia, joka teki Joalasta sittemmin suuren yleisliittolaisen tähden, jota "Kremlin satakieleksikin" haukuttiin. Komeaääninen oopperalaulaja Voldemar Kuslap (s. 1937) esittää jazzkonkari Uno Naissoon (1928–1980) sävellyksen Hobused, jonka alkuperäisteksti on muuten suuren venäläisen runoilijan Sergei Jeseninin (1895–25) käsialaa. Enemmän bossanovan tyyliin taipuvainen Uno Loop (s. 1930) esittää Gennadi Tanielin (s. 1940) biisin Poiss ja tüdruk. Naisten sarjan aloittaa heleä mezzosopraano Heli Lääts (s. 1932) enemmän klassisesta musiikista tunnetun Eino Tambergin (s. 1930) viehkolla kappalleella Kõik saame murelipuudeks. Vello Orumetsin (s. 1941) sympaattisesti tulkitsema Haugin Lüüriline laul muistuttaa jopa meidän laululiikkeen laulelmia. Orumets taitaa vieläkin heittää keikkaa. Arne Oitin (1928–1975) Me pole enam väikesed esittää levyn ainoa duo; nuoresta rakkaudesta laulavat ujosti Toomas Jõesaar (s. 1945) ja sittemmin varsinkin kuoroihmisenä tunnettu Marika Bahvalova (s. 1947, sittemmin Eensalu). Vaan pommin räjäyttää sitten Marju Kuut (s. 1946), jonka muuten Down Beat nimesi aikoinaaan Neuvostoliiton parhaaksi jazzlaulajaksi. Hänen tulkitsemansa Valter Ojakäärin (s. 1923) See pole see (= Tää ei oo tää) on aivan fantastinen. En nyt oikein tiedä, miten tätä hehkuttaisin, mutta olen harvoin kuullut näin sensuellisti tulkittua loistavaa jazzbiisiä. Ainakin tällä hetkellä tämä on minun lempibiisini. Ihan kelpoja ovat myös Boris Lehtlaanin (s. 1946) tulkitsemat Naisoon Palju on kell ja Heidy Tammen (s. 1943) iloinen Kustas Kikerpuun (1937–2008) Tantsulaul. Heidy Tammelta muuten ilmestyi muutama vuosi sitten 3CD:n boxi, jota saa nykyäänkin edulliseen tarjoushintaan.
B-puoli jatkaa samaa taattua hillityn jazzahtavaa viihdelinjaa. Uno Loop esittää Oitin Tallinnan, Heidy Tamme Kikerpuun rakkauslaulun Me kaks, Voldemar Kuslap Tanielin kansanrunoon tekemän Millal maksan eidevaeva, Vello Orumets Lembit Veevon (1926–2000) Romanssin, ja levyn ainoa sittemmin rockmaailmasta tunnettu esiintyjä Tõnis Mägi (s. 1948) vähän vielä arasti Priit Raikin (1948–2008) pirtsakan iskelmän iskelmän Ma otsin teed, Jaak Joala Kikerpuun ratikkarallatuksen Vana tramm, Heli Lääts Oitin Tsirkusksen, josta tulikin klassikko – katsokaa tästä hieno mustavalkoinen video – ja onpahan loppuun vielä kuin vitsiksi saatu tungettua aito neukkuhenkinen Viktor Ignatjevin (1916–1994) Ehitusmaleva laul (= Rakennusprikaatin laulu), jonka laulaa Uno Loop. Vaan osaavat ne vitsailla nykyään Virossakin neukkuajalla: The Tubekuloited teki biisistä myöhemmin punkversion (2003).
Kaikkineen tämä kokoelma on kahdellakin tapaa hineoa kuultavaa. Se on ihan oikeasti viihdyttävää – myös ihan tylysti taustausiikkina – mutta se on myös hieno ja kattava historiallinen dokumentti virolaisen kevyen musiikin tasosta ja tyylistä 1960–70-lukujen vaihteessa. Eikä se niin ankeaa ollut kuin voisi helposti ja kliseisesti kuvitella.
PS. Ai niin, taustat unohtuivat. Perusbändi on Viron radion viihdeorkesteri, mutta muutamalla kappaleella on kevyempi Laine-lauluyhtyeen insrumentaaliyhtye ja jazziin erikoistunut lauluyhtye Collage. Kaikki tyyni ammattilaisia.
PPS. Ja vähän poptaidehenkinen kansikin on tavallaan aika hieno. Siitä vastaavat muutaman muunkin levynkannen tehnyt Dagmar Viive-Paalamäe (s. 1929) ja myös pari kantta tehnyt K. Einberg (?). 

29.1.2010

Heli Lääts



Saarenmaan Kuresaaresta kotoisin oleva mezzosopraano Heli Lääts (s. 1932) on rakastettu virolainen viihdelaulaja, joka on tehnyt urallaan myös paljon lastenmusiikkia. Lääts toimi Viron filharmonian solistina ja myös sen viihdelaulustudion opettajana. Itse hän valmistui Tallinnan konservatoriosta vuonna 1960 kuuluisan oopperalaulajan, varsin suositun baritoni Tiit Kuusikin (1911–1990) oppilaana.
Läätsin tulkitsema jazzahtavan viihteen ja operetin välillä liikkuva musiikki – ehkä hänessä on jotain samaa kuin Tamara Lundissa (1941–2005) – ei ole ihan helpoimmasta päästä omaksua, jos oma musiikkihistoria on aika rockpitoinen, mutta kyllä tässäkin levyssä alkaa se ajanhenki olla niin viehkoa, että raakakin rockmies ihan heltyy. Itse asiassa tämä Läätsin uran ainoa täysmittainen aikuisten soolo-LP Heli Lääts (Melodija C60 11417–18) vuodelta 1979 on aivan ihastuttava levy, jota tulen todennäköisesti kuuntelemaan vielä aika paljon. 
Levy jakaantuu kahtia: A-puolella on virolaista viihdemusiikkia ja yksi neuvostovenäläinen sävellys, ja B-puolella on puolestaan kansainvälisiä hittejä. On aika hauskaa, että itse asiassa A-puolen virolaiset biisit pärjäävät kansainväliselle materiaalille vallan mainiosti. Boris Kõrverin (1917–1994) Tallinn, mu Tallinn, Uno Naissoon  (1928–80) Mõõda koduvälju sekä Arne Oitin (1928–1975) kolme biisiä (Suveõõ, Ära võõraks jää, Kui ootab sadam) ovat kaikki aitoa klassikkoainesta – tosin säveltäjät ovatkin alallaan niitä Viron suuria nimiä. Venäjältä tuleva Gennadi Gladkov (s. 1935) on maineikas hittinikkari hänkin.
B-puolen kansainväliset hittimaakarit ovat saksalainen Hans Blum (s. 1928), jonka Kauniid baleriinid on suorastaan venäläistyyppinen, amerikkalainen Tom Paxton (s. 1937), englantilainen Tony Hatch (s. 1939), ranskalainen oopperaklassikko Antoine Renard (1825–1872), Suomessakin paljon levytetty saksalainen Christian Bruhn (s. 1934) ja sokerina pohjalla Monacon vuoden 1971 euroviisuvoittajan säveltänyt ranskalainen Jean-Pierre Bourtayre (s. 1942). Tänav, pink ja puun moni muistaa Carolan (1941–1997) hittibiisinä Penkki, puu ja puistotie (1971).
Kannen suunnitellut ammattigraafikko Ulla-Britta Sampu (1933–2006) ei kai mahtanut sille mitään, että 1970-luvun värikuvien painotekniikka ei ihan vastaa nykyajan vaatimuksia. Zeitgeistia tämäkin.     

VSP Projekt



Virolaisen progen yksi suurista klassikoista on VSP Projekt, lyhytikäinen bändi, joka kokoontui oikeastaan lähinnä vain tätä yhtä projektia, vuonna 1988 äänitettyä ja vuonna 1989 ilmestynyttä LP:tä VSP Projekt (Melodija C60 28195 004) varten. Keikkoja bändi ei juurikaan tehnyt, ja kaikki soittajat kuuluivat samaan aikaan myös muihin bändeihin. Tähän väliaikaiseen kitaristilegenda Riho Sibulin (s. 1958) johtamaan bändiin kuuluivat lisäksi kosketinsoittaja Aare Põder (?), joka muutti sittemmin Ruotsiin, basisti Raul Vaigla (s. 1962) – jonka 2000-luvun sooloalbumilla soittaa muuten rumpuja Sami Kuoppamäki (s. 1971) – ja rumpali Andrus Vaht (s. 1951). Kahdella kappaleella vierailee myös buddhalainen kosketinsoittajalegenda Sven Grünberg (s. 1956). Bändin nimi tulee jäsenten sukunimien alkukirjaimista (Vaigla, Sibul ja Põder). Kaikki olivat progemiehiä: nauhattoman basson mestari Vaigla ja kosketisoittaja Põder tulivat Radarista, Sibul Kasekesta ja In Spestä, Vaht oli myös Rujan, Sven Grünbergin Messin ja Kaseken lisäksi kokenut jazzmies.
Tyyylillisesti VSP Projekt on aika samantyyppinen kuin se ehkä kuuluisin virolainen progeklassikko Kaseke, eikä ihmekään, sillä Sibul ja Vaht olivat soittaneet siinäkin bändissä. Sävy on väliin melko jazzahtavaa fuusiota, eikä tarttuvilla riffeillä tai rockmelodioilla juurikaan juhlita – varmaan jopa vähemmän kuin Kasekessa. Sävy on kuitenkin tosi hienostunut, vaan eipä tällaista ryppyotsaista fuusioprogea ihan joka viikko jaksaa kuunnella. Hieno ja tyylikäs levy silti. Teemoja kehitellään kiinnostavasti rakentaen, ja kappaleissa riittää jäntevyttä.
Levyn soitolle uskollisen tyylikkään kannen on suunnitellut kuvataiteilijana ja arkkitehtina tunnettu Jüri Okas (s. 1950). Muita levynkansia hän ei sitten ole tehnytkään.

28.1.2010

Elektra



Vuonna 1982 perustettu Elektra oli lyhytikäinen bändi, josta kehittyi sitten edelleenkin toimiva Karl Madisin (s. 1959) johtama suosittu Karavan. Bändin ainoaksi jääneellä, vuonna 1985 ilmestyneellä EP:llä Elektra (Melodija C62 21665 006) Madis ei vielä ollut mukana. Bändiä johti kosketinsoittaja Aarne Saluveer (s. 1959), kitaraa soitti Agu Tammeorg (s. 1957), bassoa Meelis Punder (s. 1956) ja rumpuja Jaan Karp (s. 1960) – kaikki myöhemmin mukana Karavanissa. Yhdellä kappaleella – Lilleneiu (= Kukkaistyttö) – laulaa hippimäisen kuulaasti myöhemmin enemmän klassisen musiikin puolella meritoitunut Kadri Hunt (s. 1964). Aika hienoa folkrockin kaltaista meininkiä. Säveltäjä H. Mills jää minulle kuitenkin arvoitukseksi. Saluveerin ja Tammeorgin sympaattisten popbiisien lisäksi mukana on Paul McCartneyn (s. 1942) Meie saar (= Saaremme). Alkaa ottaa jo vähän pannuun, mutta tätäkään biisiä en tunnista omasta 1980-luvun muististani.
Kaikkineen Elektra on aika omaperäistä ja sympaatista poppia. Se kuulostaa itse asiassa paremmalta kuin Karavan sitten myöhemmin koskaan. 
Ihan tyylikkään sähköisen kannen suunnitteli joku M. Viht, joka ei muita levynkansia sitten olekaan suunnitellut.

Mahavok



Mahavok  oli bändi, joka tavallaan kasvoi täyteen mittaansa vasta, kun Kare Kauks (s. 1961) liittyi sen laulusolistiksi vuonna 1986. Kun bändi julkaisi esikoislevynsä, vuonna 1983 äänitetyn ja vuonna 1984 julkaistun 7-tuumaisen EP:n Mahavok (Melodija C62 20095 008), laulusolistina ja saksofonistina oli Karl Madis (s. 1959), josta tuli sittemmin tähti Karavanin myötä.  
Kitaristi Heini Vaikmaan (s. 1958) johtamassa bändissä soittivat Madisin lisäksi kosketinsoittaja Kalev Alas (?), jonka myöhemmistä vaiheista minulla ei ole tietoa, basisti Raul Arras (?), joka vieläkin tarttuu soittimeen, jos Mahavok lähtee keikalle – kuten myös rumpali Sven Himma (s. 1961, myös Kontor ja Synopsis) ja toinen kitaristi Kristjan Kirme (?, myös Synopsis).
Vaikmaa on tunnettu fuusio- ja progemieltymyksistään, ja Mahavok olisikin saattanut ilmeisesti olla menossa siihen suntaan. Tämä ensimmäinen levytys antaakin vähän sellaisen kuvaa, mutta Kauksin myötä toinen levytys johtikin sitten sellaiseen melodiseen kasarisyntikkapoppiin ja komeisiin äänivalleihin, josta bändi varsinaisesti tuli kuuluisaksi.
Tämä kolmen kappaleen pikkulevy on varsin sympaattista poppia. Vaikmaan sävellykset ovat tarttuvia, ja miehet ovat selvästikin kunnon pelimanneja. Fiilis on rento.
Kannen ovat suunnitelleet kuuluisat julistesuunnittelijat Villu Järmut (s. 1948, Viron kuvataideakatemian graafisen suunnittelun professori) ja Enn Kärmas (s. 1943), jotka tekivät aikoinaan muitakin kansia. Mitään erityistä ei tässä tylsässä valokuvakannessa kuitenkaan ole.  

25.1.2010

Kontor



Ja aina vain hullummaksi tämä virolaisen rockin kuuntelu menee – ainakin kun kyse on näistä yhden EP:n ihmeistä. Jos en oikein ymmärtänyt Monitorin luonnetta, on myöskin vain yhden EP:n – vuonna 1982 äänitetyn ja vuonna 1983 ilmestyneen Kontor (Melodija C62 19411 007) – levyttänyt Kontor vieläkin kummallisempi bändi. Bändi on jonkinlainen M.A. Nummisen (s. 1940) ja Frank Zappan (1940–1993) välimuoto. Bändin voimahahmo onkin parodian hallitseva näyttelijä ja laulaja Heino Seljamaa (s. 1952). Kun ei tuo vironkieli vielä ole oikein hallussa, eivät biisit kyllä ihan avaudu. Kuke protestilaul (= Kukon protestilaulu) on kylläkin kiekumisineen aika hauska. Sen säveltäjäksi on merkitty P. Townsheard. Liekö tuo nyt sitten The Whon Pete Townshend (s. 1945)? Kaksi muuta B-puolen kappaletta on bändin kosketinsoittaja Jaak Jürissonin  (s. 1956) käsialaa. Varsinainen kummallisuus onkin levyn A-puoli. Se on aivan kuin eri bändin tekemä. Laulusolistina on Leila Miller (s. 1961), ja tyyli on kuulasta folksävyistä rockia, jolla ei ole mitään tekemistä kääntöpuolen huumorirymistelyn kanssa. Molemmat biisit ovat itse asiassa aika hienoja. Talv (= Talvi) on merkitty Q. Newton -nimiselle säveltäjälle – uskaltaisikohan arvailla, että se on joku Olivia Newton-Johnin (s. 1948) levyttämä biisi? –, ja Nii nagu meri ja tuul (= Niin kuin meri ja tuuli) puolestaan D. Edmundsille. Liekö hän sitten Dave Edmunds (s. 1944)? Kumpaakaan kappaletta en valitettavasti tunnista.
Bändin soitto kulkee mallikkaasti. Jürissonin lisäksi bändissä soittivat Sven Himma (s. 1961, muun muassa Mahavok) lyömäsoittimia, Ants Õnnis (s. 1956, myös klassista ja jazzia) bassoa ja saksofonia sekä Uno Kõrsmaa (?, myöhemmin jazzia) kitaraa. Eikä myös Karavanissa laulanut solisti Leila Miller  ei ole hassumpi hänkään. Hän tuli muuten kuuluisaksi siitä että hän loikkasi Ruotsiin vuonna 1984 ja anoi sieltä poliittista turvapaikkaa. Sittemmin hän on palannut Viroon.
Levyn kannen on suunnitellut muutamia muitakin kansia tehnyt E. Väli, ja se lienee sellainen kuin huumorilevyssä pitääkin. Mutta eipä ole välitetty bändin nimen kirjoitustavasta. Kannessa se on iloisesti Contor mutta kaikkialla muualla kirjoitetussa historiassa bändi tunnetaan nimellä Kontor.