Karavanin kolmas ja viimeinen neuvostoaikainen albumi Vaikselt (eli Hiljaa) ilmestyi vuonna 1989 (Melodija C60 28941 007). Bändin kokoonpano on pysynyt samana kuin ensimmäisellä ja toisella levyllä, ja linja vie toisen albumin teemoja – tai ehkä pikemminkin tyyliä – eteenpäin. Queenin kaltainen teatraalisuus, ehkä jopa rockin operettimaisuus tuntuu väliin aika vahvalta, ja studiossakin on osattu tehdä väliin kunnon äänivallia, josta ensimmäisellä albumilla ei ollut vielä aavistustakaan. Kitaristi Tammeorgkin vinguttaa välillä kuin kunnon kitarasankarit konsanaan. Sävellykset ovat pääosin kitaristi Tammeorgin ja kosketinsoittaja Saluveerin käsialaa, mutta basisti Punder on hänkin tehnyt kaksi. Ne poikeavat bändin yleisestä linjasta traditiotietoisuudellaan mutta ehkä myös vähän originaalisuuden puutteellaan: Lihtne tõde (=Yksinkertainen totuus) on sellaista vanhanajan rockia kuin tanssibändit usein soittavat ja Naer (= Nauru) on taas tyylikäs voimallinen bluesballadi, joka tosin on sävelletty vähintään jo 268 kertaa aiemminkin, mutta aika hieno se silti on.
Kalle Toomperen kansikin on aika tyylikäs, joten ihan hyvä kokonaismaku paketista jää. Mutta on kai se nyt kuitenkin todettava, ettei Karavan vähän katu-uskottavammassa rockmielessä kovinkaan ikimuistoinen bändi ole. Neuvosto-Viron pophistoriaa se on kuitenkin keskeisesti. Sen huippuhetket asettuvatkin selvästi 1980-luvulle, ja sitten aika alkoi jo ajaa ohi. 1990-luvulla heiltä kuitenkin ilmestyi pari CD:tä ja vuonna 2008 25-juhlavuotiskonserteista äänitetty live-CD. Madis on julkaissut myös jonkin verran soololevyjä. Kovia ammatilaisia nämä kundit joka tapauksessa ovat, joten hatunnosto heille, vaikka levyhyllyssäni hiljalleen pölyttyisivätkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti