Hellero on Tarttossa vuonna 1971 perustettu kansanlauluyhtye, joka erikoistui vanhan virolaisen ja varsinkin Setumaan laulujen lisäksi laajemminkin suomalais-ugrilaisten kansojen perinteeseen muuallakin kuin Virossa. Bändin perustivat Sarvin veljekset Mikk (s. 1951), Tõnn (s. 1949) ja Heno (s. 1954) joista varsinkin bändin johtaja Mikk Sarv on toiminut jo pitkään eri tahoilla maaseutu- ja perinneaktivistina. Sarvien lisäksi perustajajäseniä olivat Viktor Danilov (1942–2000, etniseltä taustaltaan ersämordvalainen) ja Paul Hagu (s. 1946). Parhaimmillaan yhtyeessä oli parisenkymmentä laulajaa. Akateemislähtöisillä nuorilla miehillä oli epäilemättä myös poliittinen agenda, ja siksipä onkin ymmärrettävää, ettei Neuvosto-Virossa tällaista musiikkia kovinkaan paljon levytetty, eikä niitä suosittuja ja levyttämään päässeitä bändejäkään ollut varsinaisesti kuin kolme: Hellero, Leegajus ja Leigarid. En ihan tarkkaan tiedä, kuinka pitkään Hellero toimi, mutta ainakin jonnekin 1990-luvulle, ja onhan se todettava, että on varsin traagista ajatella suosittua bändiä, joka pitkän uransa aikana saa mahdollisuuden tehdä vain yhden 7-tuumaisen EP:n. Näin on siis Helleron laita. Vuonna 1976 ilmestynyt Soome-ugri rahvaste laul (Melodija C32–06635) sisältää kuusi kappaletta, ja siinä on koko Helleron levylle tallentunut tuotanto.
Levyllä on siis kuusi kappaletta, joista kaksi on setukaisten lauluja, yksi vepsäläinen, yksi vatjalainen, yksi mordvalainen ja se viimeinen tulee Karulasta, joka on kunta Valgamaalla. On hienoa, että tällaista on julkaistu, enkä tohdi kovin negatiivinen olla, mutta ei tämä silti oikein toimi. On varmaan niin, että yhtye yrittää olla mahdollisimman autenttinen, mutta juuri se saattaa olla se varsinainen kompastuskivi. Kyllä kansanlaulussa voi ja pitää olla vähän irottelun makua. Tämä on siis minun mielipiteeni. Hellero ei paljoa irrottele. Bändi kuulostaa kovin ryppyotsaiselta, ja kun ei äänitystekniikkakaan ole olllut mitään huippua, on tuloksena aika primitivististä jööttiä, jota ei vain yksinkertaisesti tahdo jaksaa kuunnella. Ja piru vieköön: nyt on jo huono omatunto, kun menin tuollaista sanomaan. Näin se nyt vain kuitenkin on.
Levyn kannen on suunnitellut paljon muitakin levynkansia suunnitellut Mai Einer (s. 1940). Se on oikein tyylikäs, mutta en keksi kyllä sitä, miten se liittyisi Helleron tematiikkaan. Ei siinä ainakaan vatjalaisten, setukaisten, vepsäläisten tai ersäläisten lipunvärejä ole.
PS. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että hellerolaisten toinen sukupolvi esiintyy nykyään 1990-luvulla perustettuna omana bändinään Väike Hellero (Pikku-Hellero).
PPS. Ja vielä bändin nimestä. Hellero on yksi sellainen kansanlaulun yleinen trallalaa tai tyttydyy, joka ei sen kummempia tarkoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti