Collage: Kadriko

Tässä vasta hieno yhtye! Collage on vuosina 1966–1979 toiminut kansanmusiikkia, jazzia ja klassista hienosti sekoittanut lauluyhtye, jonka perustivat Raivo Diksonin (1940–1984) johdolla joukko Tallinnan konservatorion opiskelijoita. Laulajia on melkoinen nippu: sopraanot Lea Simon (s. 1946, sittemmin Gabral) ja Katrin Mägi (?), altot Maire Eliste (?, pitää nykyään omaa laulustudiotaan) ja Anne Erm (s. 1943), tenorit Enn Tomson (?), Ole Valgma (1947–1993) ja Alo Põldmäe (s. 1945), yhtyeen Diksonin jälkeinen johtaja, sovittaja ja baritoni Aarne Vahuri (s. 1941) sekä basso Ivar Johansson (?). Kahdella biisillä on käytetty arkistojen kätköistä aitoa dokumentaarista kansanlaulua: 1959 äänitetyllä kihnulaisella Anna Kösterillä (1899–1989) on varsin hypnoottinen ääni, ja hauska on kuunnella Marie Seppiäkin (1862–1943).

Taustoja soittavat Viron jazzin ja klassisen parissa koulitutuneet instrumenttiensa mestarit: pianisti Tõnu Naissoo (s. 1951), rumpali Peep Ojavere (1943–1993), basisti Jüri Pliznik (?), viulisti Rein Alango (?), huilisti Riho Joonase (?), tenorisaksofonisti Lembit Saarsalu (s. 1948) sekä alttosaksofonia ja huilua soittanut Avo Joala (s. 1942).

Collage teki neukkuaikana kolme LP:tä ja yhden EP:n. Täyteen kukkaansa tyylilajissaan Collage nousi tällä toisella, vuonna 1975 ilmestyneellä LP:llään Kadriko (Melodija 33CM 02821–2).

Melkoisen avantgardistista menoa tämä on aikoinaan ollut. Laulu on samalla hienostunutta ja äärimmäisen puhdasta, mutta kansanmusiikkielementit tuovat mukaansa oman hypnoottisuutensa. Kansanmusiikin ja jazzin fuusio on itse asiassa aivan huikean lumoavaa. Kyllä tämä on – ainakin tällä tietoa – yksi hienoimmista kuulemistani virolaisista levytyksistä.

Paljon muitakin kansia 1970-luvulla suunnitelleen R. Siirakin kansi on sekin ihan tyylikäs. 

Valter Ojakäär: Vastu kerkivale kuule

Pärnussa syntynyt ja siellä musiikkiuransa saksofonistina – parhaimmillaan jopa samanaikaisesti viidessä bändissä – aloittanut säveltäjä, toimittaja, opettaja, big band -johtaja ja musiikkikirjailija Valter Ojakäär (s. 1923) on virolaisen kevyen musiikin suurmies ellei suorastaan jättiläinen. Kirjailijana häneltä on tullut yleisesitys sekä jazzista (1966) että popista (1978) ja 2000-luvulla kolme osaa virolaisen kevyen musiikin historiaa: Vaibunud viiside kaja (2000), Omad viisid võõras väes (2003) ja Sirp ja saksofon  (2008). Moni Ojakäärin sävellyksistä on virolaisen jazzin ja viihdemusiikin klasikko, mutta Ojakäärin omalla nimellä albumijulkaisuja on vain kolme, joista neuvostoaikana ilmestyi kaksi. Vuonna 1977 ilmestynyt LP Vastu kerkivale kuule eli jotakuinkin Kohti nousevaa kuuta (Melodija C60 07941–2) oli ensimmäinen ja Pesni i estradnaja musika eli Lauluja ja viihdemusiikkia (Riika, Melodija 1983) toinen. Uuden itsenäisyyden aikana ilmestyi sitten vuonna 1998 vielä yksi CD: Meeletu maailm (Eesti Radio). Mutta jos Ojakäärin tuotannosta innostuu oikein kunnolla ja jos haluaa kattavan kokoelman, onkin sitten keräiltävä aika paljon virolaisia albumeita: Viron kansalliskirjaston tietokannassa on nimittäin Ojakäärin tuotantoon (levyt, kirjat ja nuotit) kaikkineen 420 viitettä.  

Esikoisalbumi on kaksijakoinen: A-puolella on laulua ja B-puolella pelkkiä instrumentaaleja. Edelleenkin esiintyvän Heidy Tammen (s. 1943) laulamat kaksi laulua (Üks väike laul ja Olematu laul) ovat tavattoman kauniita ja herkkiä ja ihan samaa voi sanoa Marju Kuutin  (s. 1946) vähän tummemmasta ja ehkäpä sensuellimmasta laulusta See pole see. Miehet eivät kyllä oikein pärjää, sillä Neuvostoliitossa aikoinaan supersuosittu Jaak Joala (s. 1950) (Rannakolhoosis) ja Rock Hotel -yhtyeensä kanssa Virossa menestynyt Ivo Linna (s. 1949) (Vastu kerkivale kuule) kuulostavat kyllä aika naiiveilta iskelmälaulajapoikasilta armoitettuihin estraadinaisiin verrattuna – niin menestyneitä ja palkintoja voittaneita kuin he ovatkin. Ja Linnahan tuli myös tunnetuksi laulavan vallankumouksen yhtenä suurena sankarina. Mielenkiintoa kappaleissa kuitenkin on. Rannakolhoosis on yksi Ojakäärin tunnetuimpia kappaleita, ja Georg Otsin harrastaja ehkä tietääkin, että juuri tämä kappale oli Georg Otsin Saarenmaan valssin ensimmäisen suomenkielisen levytyksen kääntöpuolella – siis savikiekolla vuonna 1957. Ovatpahan Benny Törnroos  (s. 1950) ja Veikko Lavikin  (1912–1996) sen levyttäneet. Vastu kerkivale kuule on puolestaan suuren virolaisen runoilijan Jaan Kaplinskin (s. 1941) käsialaa, ja senkin musiikillinen historia on melkoisen kiinnostava ja kirjavakin: yksi tuoreimmista versioista on nimittäin tallinnalaisen punk-yhtyeen J.M.K.E:n  Suomessa julkaistulla albumilla Gringode kultuur (Stupido Twins 1993).

B-puolen instrumentaalit ovat vähän standardimateriaalia, jossa virtuoosit saavat näyttää jazzinsoittokykyjään, mutta yksi raidoista on poikkeuksellisen hieno: Kollase liblika suvi on alun perin Helgi Sallon  (s. 1941) laulama iskelmä, mutta tällä levyllä fonistilegenda Lembit Saarsalun (s. 1948) johtama bändi on tehnyt siitä Saarsalun sovittamana väliin free jazzia hipovaa melkoista avantgardea – ainakin minun jatsillisesti kokemattomille korvilleni. Tosi hieno biisi. Kaikki muut kappaleet esittää muuten trumpetisti ja orkesterinjohtaja Jaan Kumannin (s. 1945) luotsaama yhtye. Harmi kyllä, kummastakaan bändistä ei levynkansi kerro soittajien nimiä. Veikkaisin kyllä, että kitaristin täytyy olla Tiit Paulus (s. 1945).

Sen kansi kuitenkin onneksi kertoo, että sen on suunnitellut yksi virolaisen graafisen suunnitelun klassikoista, Heino Kersna (1922–2007). Eikä ole huono kansi. Se on juuri sellainen, jonka voisi sanoa olevan "aika jatsia".  

Tiit Paulus: Tiit Paulus ja sõbrad

Kitaristi Tiit Paulus (s. 1945) on virolaisen jazzin suuria klassikoita. Itseoppinut Paulus soitti pitkään Viron radion viihdeorkesterissa ja osallistui useimpiin neuvostoaikana julkaistuihin jazzlevytyksiin – paljon niitä ei tosin ollut. Sittemmin hän muutti Saarenmaalle Kihelkonnan kunnan Kehilan kylään, missä on asunut vuodesta 1989. Hän on luonut uraa ilmeisen innostavana opettajana, pääasiassa Kuressaaren musiikkikoulussa mutta myös esimerkiksi useana vuotena kesäkursseilla Nilsiän musiikkileirillä. Muitakin kytkentöjä Suomeen Pauluksen uralle mahtuu: hänen kvartettinsa esiintyi Porin jazzfestivaaleilla vuonna 1999.
Ainoan neuvostoaikaisen sooloalbuminsa Paulus julkaisi vuonna 1980 (lisäpainos 1981). Tiit Paulus ja sõbrad (Melodija C60–15427–8) eli Tiit Paulus ja ystävät sisältää kahdeksan kappaletta, jotka välittävät mainiosti Paulusin hienostuneen otteen. Levyn A-puolella on rauhallisempia sävyjä, joita hän työstää duona toisen virolaisen legendan, saksofonisti ja klarinetisti Arvo Pilliroogin (1946–1993) kanssa. He julkaisivatkin seuraavana vuonna myös yhteislevytyksen, EP:n Bluus kahele (Melodija C62–12371–2). Paulusin omassa sävellyksessä Pühapäev (= Sunnuntai) kuuluu kaikuja miltei kaikelle virolaiselle musiikille niin ominaisesta kansanmusiikin vaikutuksesta, kun taas Joaquín Rodrigon (1901–1999) Aranjuez-konserton tulkinta ja Charlie Parkerin (1920–1955) Moose the Mooch eli Päevavaras Moose ovat pikemminkin standardeilta kuulostavia taidonnäytteitä – sinänsä kuitenkin ihan hauskaa kuunneltavaa. Kääntöpuolella bändi kasvaa. Uno Naissoon  (1928–1980) Pastoraal on virolaisen jazzin klassikko ja hieno sellainen. Bändissä ovat mukana pianisti Tõnu Naissoo (s. 1951), rumpali Peep Ojavere (1943–1993), basisti Toivo Unt (s. 1951) ja saksofonissa Pilliroogin sijaan Lembit Saarsalu (s. 1948). Pauluksen oma sävellys Topi on perusjazzia, joka ei juurikaan hätkähdytä. Tästä linkistä sen kuulee. Samaa voi sanoa German Lukjanovin (s.1936) Kasutu jutusta, jossa Paulus soittaa kolmella päällekkäiselä otolla kitaraansa. Levyn päättävä Tõnu Naissoon Janne on taas paljon irtonaisempaa ja pirteämpää soittoa. Topi ja Janne jäävät kyllä nyt vaivaamaan minua. Ovatkohan ne suomalaisia ihmisen nimiä? Kenestä biisit kertovat?
Kaikkineen Tiit Paulus ja sõbrad on varsin hauska levy, jota tulee taatusti kuunneltua toistekin. Vähän sellaista sisäsiistiä mainstreamiähän se on, mutta kyllä sillekin aikansa ja paikkansa löytyy. 
Levyn kannen on muuten suunnitellut maineikas taidemaalari Jüri Arrak  (s. 1936). En oikein saa selvää, onko kyseessä maalaus vai valokuva, enkä edes kunnolla hahmota, mitä se esittää. Kuva näyttää lähinnä lähikuvalta nukkuvasta takkuisesta kissasta. Arrak teki neuvostoaikana kaksi muutakin levynkantta, joihin vielä palaan.
Levyn kansitekstit ovat viroksi, venäjäksi ja englanniksi. Esittelystä vastaa jazzlegenda Valter Ojakäär (s. 1923).