Helmut Aniko (1947–2003) valmistui Tallinnan musiikkikoulusta huilistiksi, mutta on sittemmin tunnettu myös saksofonistina ja vibrafonistina. Hän on on yksi virolaisen jazzin suurista legendoista, mutta ei hänkään omalla nimellään saanut neukkuaikana tehdä kuin kaksi albumia. Tosin hän soitti eri soittimiaan useammalla muullakin levyllä, ja hänen sekä pienempi että big bandinsa soitti muun muassa Silvi Vraitin jazz-levyn Embrace taustat.
Tällä vuonna 1989 äänitetyllä ja vuonna 1990 ilmestyneellä Anikon esikoisalbumilla Meenutus (= Muistutus) (Melodija A60 000615 007) on mukana vain pieni bändi: yhden oman albumin neukkuaikana levyttänyt Tiit Paulus (s. 1945) soittaa kitaraa, kansainvälisestikin kokenut ja esimerkiksi Porissa useampaankin vieraillut Toivo Unt (s. 1951) soittaa läskibassoa ja rumpuja soittaa myös useassa kovassa rockbändissä (muun muassa Ruja ja Kaseke) soittanut Andrus Vaht (s. 1951), joka on sittemmin muuttanut Norrköpingiin ja soittaa nykyään 1920-luvun Jazzia yhtyeessä Red Hot Jazz Band. Viron 1980-luvun kovin jazz- ja rockmimmi Silvi Vrait (s. 1951) vierailee laulajana yhdellä raidalla.
En ole eläissäni juurikaan harrastanut jazzia, vaikka olen aina jotenkin intuitiivisesti arvostanut sen moniakin tyylisuuntia. Siksi onkin tavallaan helppo – varsinkin kun ikääkin on jo karttunut – heittäytyä vain kuuntelemaan ja nauttia. Ei ole mitään koulukuntaisia rajoituksia ja tiukkoja sääntöjä sille, miten ja miksi joku on hyvää tai huonoa. Anikon levy vei minut heti mukaansa. Soitto on tiukkaa ja vähäeleistä vaikkakin rentoa, ilmaisu muistuttaa improvisaatiota vaikka ei se ihan sitä taidakaan olla, mutta sen vaikutelman tuottaminen on ilmeisesti myös yksi taitolaji. Suurin osa biiseistä on jaskaksi muunnettua kansanmusiikkia, kuten esimerkiksi Vraitin laulama Mullu mina kuidu karjas käysin, joka mukavana yllätyksenä onkin suomalainen kansanlalulu Tein minä pillin pajupuusta. Ainoa kansainvälinen standardi on Jerome Kernin (1985–1945) Yesterdays 1930-luvulta, jonka live-versiota voi kuunnela Youtubesta vaikka Wes Montgomeryn 1960-luvun versiona. Muu biisit ovat Anikon käsialaa.
Hieno levy, jota voi kuunnella yhtä hyvin intensiivisesti keskittyen tai sitten vain taustalla tunnelmaa antamassa, minkä senkin kehtaa jo sanoa ääneen, vaikkei se niin älyllistä olisikaan.
PS. Aniko toimi Viron valtiollisen filharmonian leivissä ja myös Viru-hotellin kabareen pomona (1981–1991) ja sittemmin musiikinopettajana Tabasalussa. Hän muutti Suomeen vuonna 2000 ja toimi muun muassa Kuopion konservatorion opettajana, ennen kuin kuoli Kaavilla surullisen ennenaikaisesti vuonna 2003.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti