18.2.2010

Sergei Manukjan & Avicenna



Groznyissa syntynyt, sittemmin tunnettu moskovalainen jazzpianisti ja -laulaja Sergei Manukjan (s. 1955, hänen kotisivunsa ovat valitettavasti vain venäjäksi) on myös aito virolaismuusikko. Hän nimittäin asui Virossa 1980-luvulla, ja siellä hänellä on kämppä edelleenkin ja siellä hän myös keikkailee jatkuvasti – muun muassa helmikuussa 2010. 1980-luvulla hän ahkeroi fonisti (s. 1962) Villu Veskin Avicenna-yhtyeen (1986–90) kanssa, ja tuloksena ilmestyi vuonna 1989 myös yksi LP, Sergei Manukjan & Avicenna (Melodija C60 29339 000) – edellisenä vuotena heitä oli ollut tilaisuus nähdä myös Porin jazzfestivaaleilla. Levyllä soittavat Manukjanin ja Veskin lisäksi Sven Kullerkupp (s. 1961, vintagesyntikka Roland D-50 ja piano), Taavo Remmel (s. 1964, basso ja toinen vintagesyntikka Yamaha DX 100), Toomas Rull (s. 1965, rummut) ja monessa bändissä soittanut kitaristilegenda Ain Varts (s. 1959). Yhdellä kappaleella soittaa trumpettia Alo Järving (?). Kahden standardin – George Gershwinin (1898–1937) Summertimen ja Maceo Pinkardin (1897–1962) Sweet Georgia Brownin – lisäksi biisit ovat omia, viisi Manukjanilta ja yksi Remmeliltä. Ja tässä lienee vika. Materiaali jää vähän tylsänpuoleiseksi. Meno on sinänsä ihan railakasta fuusiota, jossa kaikuja aika paljon lienee Al Jarreaulta (s. 1940) ja Stevie Wonderilta (s. 1950). Soulin, jazzin ja rockin kombinaatio menee kuitenkin useimmiten vähän puuroksi, eivätkä sävellykset tunnu yksinkertaisesti tarpeeksi kiinnostavilta, mutta on tässä silti jotenkin hyvä fiilis. On sellainen tunne, että kaikkia nyansseja en ole ehkä vielä osannut löytää.
Margus Haavamägin (s. 1959) kansi on oikeinkin hieno. Hän tehnyt paljon muitakin onnistuneita vinyylikansia.
PS. Tässä muutaman vuoden takaista Manukjania livenä.

 

Collage: Kadriko



Tässä vasta hieno yhtye! Collage on vuosina 1966–1979 toiminut kansanmusiikkia, jazzia ja klassista hienosti sekoittanut lauluyhtye, jonka perustivat Raivo Diksonin (1940–1984) johdolla joukko Tallinnan konservatorion opiskelijoita. Laulajia on melkoinen nippu: sopraanot Lea Simon (s. 1946, sittemmin Gabral) ja Katrin Mägi (?), altot Maire Eliste (?, pitää nykyään omaa laulustudiotaan) ja Anne Erm (s. 1943), tenorit Enn Tomson (?), Ole Valgma (1947–1993) ja Alo Põldmäe (s. 1945), yhtyeen Diksonin jälkeinen johtaja, sovittaja ja baritoni Aarne Vahuri (s. 1941) sekä basso Ivar Johansson (?). Kahdella biisillä on käytetty arkistojen kätköistä aitoa dokumentaarista kansanlaulua: 1959 äänitetyllä kihnulaisella Anna Kösterillä (1899–1989) on varsin hypnoottinen ääni, ja hauska on kuunnella Marie Seppiäkin (1862–1943).
Taustoja soittavat Viron jazzin ja klassisen parissa koulitutuneet instrumenttiensa mestarit: pianisti Tõnu Naissoo (s. 1951), rumpali Peep Ojavere (1943–1993), basisti Jüri Pliznik (?), viulisti Rein Alango (?), huilisti Riho Joonase (?), tenorisaksofonisti Lembit Saarsalu (s. 1948) sekä alttosaksofonia ja huilua soittanut Avo Joala (s. 1942).
Collage teki neukkuaikana kolme LP:tä ja yhden EP:n. Täyteen kukkaansa tyylilajissaan Collage nousi tällä toisella, vuonna 1975 ilmestyneellä LP:llään Kadriko (Melodija 33CM 02821–2).
Melkoisen avantgardistista menoa tämä on aikoinaan ollut. Laulu on samalla hienostunutta ja äärimmäisen puhdasta, mutta kansanmusiikkielementit tuovat mukaansa oman hypnoottisuutensa. Kansanmusiikin ja jazzin fuusio on itse asiassa aivan huikean lumoavaa. Kyllä tämä on – ainakin tällä tietoa – yksi hienoimmista kuulemistani virolaisista levytyksistä.
Paljon muitakin kansia 1970-luvulla suunnitelleen R. Siirakin kansi on sekin ihan tyylikäs. 

14.2.2010

Helmut Aniko & His VIB-Project



Saksofonia, huilua ja vibrafonia soittaneen virolaisen jazzklassikon Helmut Anikon (1947–2003) esikoislevy Meenutus vuodelta 1990 oli aika intiimi ja myös vähän kokeilevakin, kun taas hänen toinen vinyylinsä, Riiassa ilmestynyt Helmut Aniko & His VIB-Project (RiTonis / Melodija C60 31195 006) on standardimaisempaa big band -materiaalia. Tämä isompi bändikin oli kuitenkin varsin hyvin yhteen hitsautunut, sillä se toimi Viru-hotellin varietee- ja taustabändinä pitkään – siitä nimi: VIB = Viru Boys (bändin nimen kirjoitustapa vähän vaihtelee, viivalla ja ilman ja isoilla tai pienillä kirjaimilla). Bändiin kuuluivat Anikon (huilu, altto- ja baritonisaksofoni) lisäksi Arvo Pilliroog (1946–1993, sopraano- ja tenorisaksofoni), Urmas Lattikas (s. 1960, piano ja Hammond-urut), Toivo Unt (s. 1951, basso), Mati Põllu (?, rummut), Koit Kernumees (s. 1947, trumpetti), Tarmo Marken, (?, trumpetti), Heiki Kalaus (1950–2007, vetopasuuna), Siim Poll (s. 1956, syntikka), Uno Lättemägi (?, kitara) ja Dmitri Dmitrienko (? lyömäsoittimet). Kahdella biisillä Untin korvaa bassossa vieraileva Raul Vaigla (s. 1962).     
En tunne tarinan taustoja, mutta suurin osa biiseistä on Jukka Linkolan (s. 1955) kynästä: Pöördepunkt, Lapinkulta Blues, Terra mia ja Laupäev. Lattikas on säveltänyt yhden biisin ja Aniko itse kaksi. Vähän sellaista pönäkkää tällainen isomman bändin jazzin soitto tuppaa mielestäni aina olemaan. On siis tunnustettava, että tämä ei oikein ole minun lajiani, joten en todellisuudessa tiedä lainkaan sitä, kuinka hyvästä bändistä mahdollisesti on kyse. Väliin soittajat tuntuvat kuitenkin irtoavan vähän rajummin biisien perusrakenteesta, ja kuulija ikään kuin herää tarkentamaan havaintoaan. Silloin bändi kuulostaa hyvältä. Täytyy siis vain harjoitella ja kuunnella lisää.
Villu Järmutin (s. 1948) kansi on ihan hieno.     

 

Kukerpillid: Rahvalikke laule



"Viron johtava bluegrassbändi" – no ehkä tämä on vähän vitsi, mutta kyllä rakastettu bluegrassia, vähän rokkiakin ja muuta rytmimusiikkia soittava folkrockbändi (olisikohan tämä nyt hyvä ilmaisu?) on totinen klassikko – Kukerpillid on perustetu jo vuonna 1972. Jäsenet olivat Tallinnan taideakatemian opiskelijoita, ja he ovat myös toimineet taideammateissaan – Ike Volkov on esimerkiksi arkkitehti.  Apelsinin lisäksi Kukerpillid on varmaan Suomessa tunnetuin virolaisbändi.
Bändin ensimmäisellä vinyylillä, vuonna 1976 ilmestyneellä 7-tuumaisella EP:llä Rahvalikke laule (Melodija C62 06475–6) bändi oli nelihenkinen: Taivo Linna (1941–1996, laulu, viulu), Toomas Kõrvits (s. 1945, laulu, kitara, kantele), Tiit Kõrvits (s. 1951, kitara , sittemmin muun muassa Rock Hotel) ja Ike Volkov (s. 1951, laulu, basso).  Ja kunnon virolaistyyliin bändihän toimii edelleenkin – alkuperäiskokoonpanosta ovat mukana vielä Toomas Kõrvits ja Volkov.    
Biisit ovat lähinnä trad. ja mukana on jopa suomalainen kansanlaulu Lipu-Mati püksid (?). Mukana ovat myös bluegrass-mies Lester Flattin (1914–1979) Jahitrofeed ja Tim Spencerin (1908–1974) Meremehe jutustus.
Meno on letkeää ja hyväntuulista, jos ei nyt ihan veret seisauttavaa. Hyvä bändi tämä on.
Kannen tekijäkin löytyi omasta takaa: viulisti Taivo Linna.

 

Tõnis Mägi & Music Seif



Tõnis Mägi (s. 1948) lienee Viron tällä hetkellä rakastetuin tai ainakin kunnioitetuin rocktähti. Esimerkiksi hänen 1980-luvun lopun isänmaallinen biisinsä Koit voitti vuonna 2009 Viron tv:n kilpailun Eesti otsib lemmiklaulu. Kun Mägi esiintyi ensimmäistä kertaa vinyylillä vuonna 1971 Uued laulud -kokoelmalla, oli hän vielä kovin iskelmällinen ja naiivi laulajapoika, mutta kun hänen ja hänen bändinsä, vuonna 1981 perustetun Music Seifin (myöhemmin kirjoitusmuoto oli Muusik Seif)  ensimmäinen levytys, vuonna 1981 äänitetty 7-tuumainen EP Tõnis Mägi & Music Seif (Melodija C62–16913–4) ilmestyi vuonna 1982, oli sävy jo ainakin vähän rock. Tai jopa vähän funk: tässä Targon säveltämä ja Mägin sanoittama Metsaneid. No ehkä minä vähän liioittelen – onhan se aika iskelmällinen, vaikka pojat osaavatkin soittaa. Sympaattista on kuitenkin se, että kaikki biisit ovat omia, Mägin ja Targon käsialaa. On tässä aidon Viro-rockin alkuvaiheita. 
Muusik Seifistä tulikin sitten yksi virolaisen 1980-luvun rockin keskeisistä bändeistä. Ensimmäisessä kokoonpanossa soittivat kitaristi Elmu Värk (s. 1956), basisti Margus Orav (k. 1985, hukkui keikkamatkalla Balatoniin), kosketinsoittajat Aare Põder (?, sittemmin muun muassa Ultima Thule) ja Mati Vaarmann (s. 1952) sekä rumpali Mikk Targo (s. 1959, sittemmin muun muassa Mahavok). 
Mutta on se todettava, että kun esimerkiksi Jaak Joalaa (s. 1950) pilkattiin "Kremlin satakieleksi", niin kyllä Muusik Seif kierteli yhtälailla pitkin suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa ja Mägi – myöhempi laulavan vallankumouksen sankari – lauloi myös venäjäksi.
J. Semerikovin (?) kansi on ehkä vähän mielikuvitukseton. Muita kansia hän ei sitten ole tehnytkään.
     
 

Apelsin [III]



Apelsin sai odottaa kolmannen albuminsa ilmestymistä edellisestä peräti seitsemän vuotta, mutta Virossahan bändit eivät juurikaan hajoa eivätkä paljoa urallaan edes levytä. Bändin kolmas LP, nimeltään jo kolmatta kertaa mielikuvituksellisesti Apelsin (Melodija C60 26527 007) äänitettiin vuonna 1987, ja levy ilmestyi vuonna 1988. 
Bändin kokoonpano oli vaihtunut jonkin verran. Vanhasta bändistä jatkoivat vielä nokkamies Tõnu Aare (s. 1953) sekä Ants Nuut (s. 1950) ja Mati Nuude (19341–2001). Uusina olivat mukaan tulleet Meelis Laido (s. 1960, laulu, piano, urut, syntetisaattori, haitari ja huilu, sittemmin Viron Silja Linen toimitusjohtaja), laulaja Anders Loigom (?, on levyttänyt myös Mikko Perkoilaa (s. 1950) viroksi), Indrek Hiibus (?, lyömäsoittimet) sekä bassossa H. King (?) ja Igor Trunin (?).  
Lauletut biisit ovat jälleen melko iskelmällistä jööttiä, tässä malliksi vaikkapa Aaren Matkalaul, jota ei tarvitse montaa kertaa vuodessa kuunnella. Ulkomaisia biisejä on ainoastaan brasilialaisen Waldir Azevedon (1923–1980) Amorada, komeasti rullaava instrumentaali, sekä levyn päättävässä potpurrissa Mikis Theodorakisin (s. 1925) Zorbas-katkelma. B-puoli on miltei kokonaan instrumentaalinen ja itse asiassa täynnä aika sympaattista soittoa ja kertoo myös sen, että bändin jäsenet ovat ihka aitoja pelimanneja, jotka soittimensa sekä myös yhteissoiton hallitsevat. Oletan, että Apelsin on aina ollut kova kapakkabändi ja taidan vielä pyrkiä heitä joskus kuuntelemaankin, vaikka ei tämäkään levy kokonaisuudessaan niin kaksinen olekaan.
Graafisen suunnittelija Villu Järmutin (s. 1948) ja valokuvaaja Enn Kärmasin (s. 1943) kuorittu appelsiinikansi on ihan hauska.
 
 

Apelsin [II]


 

Jo Apelsinin ensimmäinen albumi kertoi, että kunnon pelimanneista ja ilmeisen hyvästä keikkabändistä on kyse, mutta levybändin sijaan bändi tuntui kuitenkin sellaiselta tanssipaikkojen perustahkoajaporukalta, jota ei niin hirveästi olisi edes tarvinnut tallentaa levylle. Bändin toinen, vuonna 1980 äänitetty ja vuonna 1981 julkaistu albumi Apelsin (Melodija C60–15353/15978) on mielestäni vielä ensimmäistäkin heikompi – mitä tulee siis sekä sävellysmateriaaliin että laulajien äänivarantoon. Soitto kyllä kulkee sinänsä mallikkaasti.
Bändin kokoonpano oli melkein sama kuin esikoisella. Johtohahmo Tõnu Aare (s. 1953) sekä kitaristi Ivo Linna (s. 1949) olivat ryhtynyt myös laulamaan, ja bändiin oli liittynyt myös toinen lyömäsoitinartisti, Jaan Kirss (s. 1952) – muuten kokoonpano oli muuttumaton. Vierailijana toimiva jazzfonisti Helmut Aniko (1947–2003) soittaa yhdellä kappaleella saksofonia ja yhdellä syntikkaa, mikä ei muuten muuta menoa yhtään sen paremmaksi tai edes jatsahtavammaksi.     
Kappaleet ovat samanlaista kantrivoittoista jytkettä kuin esikoisellakin. Aare on säveltänyt suuren osan omista kappaleista. Niissä seikkallaan peruscountryn, -rockin, boogie woogien ja honky tonkin maailmassa vailla sen kummempia ambitioita. Aaren ja Linnan lisäksi Jaan Arder (s. 1952) laulaa kaksi biisiä ja Mati Nuude (1941–2001) yhden biisin – päävastuu laulajana on kuitenkin Linnalla. Linnahan on virolaisessa kevyessä musiikissa jotenkin legendaarinen hahmo, mutta pakko on todeta, että laulajana hän jää kyllä hyvin tavalliselle reittilaiva- tai tanssipaikkatasolle. Livenä hänen karismansa voi toki olla suurempi, mutta levyllä fiilis jää varsin vaatimattomaksi. Tästä voi kuunella vaikka levyn ehkä huonoimman kappaleen Raamid. Käännöskappaleista vastaavat Georg Kajanus (s. 1946, vähän yllättäen suomalaista sukujuurta oleva englantilaisen Sailor-yhtyeen nokkamies), jonka Shakespeare on aika surkeaa roskapoppia, irlantilainen easy listening-klassikko Joe Dolan (1939–2007), jonka Viis viimast on varsin tylsää poppia sekin sekä Merle Haggard (s. 1937), jonka Saatuse laev on vielä hirveämpi – siis oikeasti aivan kauhean veltto ja tylsä biisi. 
Yksikään biisesit ei nouse sen korkeammalle tasolle, vaikka esimerkiksi Aaren Aeg ei peatu onkin jonkinlainen klassikko edelleenkin. Ihan en ymmärrä sitä, miksi näin on. 
Ivo Linnan isoveljen Taivo Linnan (1946–2001) kansi on kai ihan hauska.

Jaak Joala



Jaak Joala oli kautta koko Neuvostoliiton suosittu tähti, jonka skaala liikkui jossain iskelmän ja popin harmaassa välimaastossa. Hän sai urallaan tehtyä vain yhden albumin, mutta EP:tä ilmestyi useita. Tämä vuonna 1975 ilmestynyt EP Jaak Joala (Melodija  33D–00032531) sisältää vain virolaisia sävellyksiä. A-puolella soivat Gennadi Tanielin (s. 1940) Karneval sekä Arne Oitin (1928–1975) Suveöö. B-puolella asialla ovat samat säveltäjät: Tanielilta on Tantsulaul ja Oitilta Tuhatväljade tuul.
Taustoja soittaa Rostislav Merkulovin (1912–1978) ja Peeter Saulin (s. 1932) johtamana rutinoitunut Eesti raadio estraadiorkester. Suveöölla taustoja laulaa hieno naislauluyhtye Laine ja Tantsulaulilla aivan yhtä hieno jazzlauluyhtye Collage
Eväät ovat siis kunnossa, mutta ei Joalasta parhaalla mahdollisella tahdollakaan saa kovin suurenmoista tulkitsijaa. Pliisuksi jää.
Pari muutakin kantta aikoinaan suunniteleen K. Einbergin kansi on aikanaan ollut varmaan vähän moderni, mutta ei se tähän levyyn oikein liity.
 
 


13.2.2010

Eesti pop III



Eesti pop oli 11 vinyylilevyä sisältänyt sarja, joka ilmestyi vuosina 1979–92. Ensimmäinen ilmestyi vähän erilaisena ja nimellä Estonian Pop Voices vuonna 1979, ja kakkonen jäi kuulemma liian rajun kannen takia julkaisematta kokonaan. Sarja käynnistyi kunnollisesti säännöllisesti vasta siis osasta Eesti pop III (Melodija C60 20141 007). Vuonna 1984 ilmestynyt albumi sisälsi jo vuonna 1982 Tarton musiikkipäivillä äänitettyä live-materiaalia, lähinnä progea.
In Speltä on kaksi biisiä. Antidolorosum oli myös heidän esikoisalbumilaan. Isamaa on ilmestynyt ainoastaan tällä levyllä. Molemmissa laulaa ei-nyt-niin-ihan-hirveän-hienosti Erkki-Sven Tüür (s. 1959). Myös Kasekelta on kaksi biisiä. Näotused ja Valhalla löytyvät myös Kaseken ainoalta LP:ltä Põletus. Samoin Ruja on mukana kahdella biisillä. Vähän sellaista pateettista isänmaajööttiä edustava Eesti muld ja eesti süda ja muuten joutavanpäiväisen pimputteleva rokkibiisi Sa oled muld teine eivät sisälly Rujan omissa nimissä julkaistuhin vinyyleihin. Rujan Urmas Alender (1953–1994) esitää myös Valdo Randperen (s. 1958) kanssa tämän biisin Las olla nii. Mahavokilta on yksi biisi, ihan komeasti äänimassaa vellova Kärestik. Tarttolaiselta Fixiltä on myös yksi hyvin kulkeva biisi, Kevad Tartu kohal, jota ei löydy heidän muilta levyiltään. Radarin kelvollinen fuusioviritys Trofee löytyy myös heidän samannimiseltä albumiltaan.   
Kaikkineen tämä on ihan hyvä ja ilmeisen edustava kokoelma virolaisen rockin vuodn 1982 aatelisista, joten ainakin historiallisesti merkittävänä katsauksena se jo kannataa poimia talteen, kun siihen kirpputorilla törmää. 
Muutamia muitakin kansia suunnitelleen E. Välin kansikin on ihan raflaava.
 
 

RAM-1



Yksi Eesti NSV Riiklkiku Akadeemiline meeskoorin (RAM) kolmesta kvartetista, RAM-1 (Georg Metssalu (1919-2004), Tiit Köster (s. 1939), Evald Jaansoo (1915-1997) ja Raimund Alango (1926-2010)), levytti vuonna 1976 EP:n kansanlauluja ja sitten samana vuonna vielä toisen EP:n uudempaa mieslaulumateriaalia samalla nimellä RAM-1 (Melodija C62–06951–2). En tiedä, oliko levyjen teko neukkuaikana täynnä erilaisia lehmänkauppoja, mutta näin voisi ajatella. Kun ensin oli julkaistu virolaista kansanmusiikkia, niin nyt sitten piti julkaista vähän neuvostoklassikoita. 
A-puolella on Suomessakin tutun Matvei Blanterin (1903–1990) Päike vajus mäe taha ja myöskin Suomessa tunnetun Lev Knipperin (1898–1974) Põld-põlluke, joka tunnettiin myös puna-armeijan marssilauluna.  
B-puolen avaa Mihail Ferkelmanin (1908–1974) Sõdur puhkehetkel, mutta on mukana sitten aito virolainen klassikkokin: rakastetun Raimond Valgren (1913–1949) Tartu marss
Komeaa lauluahan tällainen miehinen kvartettihan esittää, mutta ei tässä ihan kuolemattomia hetkiä kuitenkaan ole. 

 

Apelsin



Vuonna 1974 perustettu ja edelleenkin toimiva Apelsin on yksi neukkuajan Viron suosituimpia yhtyeitä, keikkabändi joka soitti jokaiselle vähän jotain – taustalla vaikutti kuitenkin koko ajan maan- tai ehkäpä kansanläheinen countryviritys ja sellainen humoristisuus, jota ei ole tapana kutsu kovin älylliseksi. 
Bändin ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat johtohahmo Tõnu Aaren (s. 1953, kitara, mandoliini ja huuliharppu) lisäksi Ants Nuut (s. 1950, vetopasuuna ja laulu), Harry Kõrvits (s. 1953, lyömäsoittimet) ja Jaan Arder (s. 1952, laulu ja viulu). Ensimmäisen albumin Apelsin (Melodija C60 07809–10) ilmestyessä vuonna 1978 bändiin olivat liittyneet myös Gunnar Kriik (1952–2001, basso ja viulu), Mati Nuude (1941–2001, laulu ja balalaika) ja myöhemmin Rock Hotelista tuttu laulaja Ivo Linna (s. 1949, kitara). Aare, Arder ja Nuut ovat vieläkin mukana.
Suurin osa kappaleista on Aaren käsialaa, mutta mukana on myös kansainvälisiä hittejä kuten Hank Williamsin (1923–1953) Jambalaya (1952, kannessa Jambolaya), Wilhelm Groszin (1894–1939) Capri saarel (joka kannessa on merkitty sanoittaja Jimmy Kennedyn (1902–1984) nimiin), Giovanni Battista Martinin (1706–1784) Armurööm ja Angel Villoldon (1861–1919) Kaks punast huult (suomeksikin useasti levytetty tango Tulisuudelma). Meno on letkeää ja reteää mutta pohjimmiltaan sittenkin vähän tylsää ja tekopirteää. Soittaahan nämä äijät osaavat, mutta tällainen showtyyppinen huumorikantri taitaa olla kuitekin enemmän livenä kuultavaa kapakkamusiikkia. Tässä muutamia levyltä poimittuja biisejä YouTubesta: Western, Capri saarel, Purjed, Tuukrilaul ja Igatsus. 
Muutaman muunin kannen tehneen Tiina Linnan (s. 1946) kansi on varsin tavanomainen. Hauskaltahan veijarit toki näyttävät.
PS. Bändin nimi Apelsin on tullut appelsiinilaatikoista, jotka neukkuaikana olivat tietysti länsimaisen vapauden symboleita. Näin ainakin jälkikäteen on kerrottu.
 
 

12.2.2010

Jõulu pop



Suomalaisen kuulijan on hyvä muistaa, että Neuvostoliitossa ei ollut joulua. Sitä piti siis halutessaan viettää suljettujen verhojen takana. Näin ollen tämä vuonna 1990 äänitetty ja vuonna 1991 ilmestynyt joululalujen kokoelma-albumi – ainoa neuvostoajan vinyylikauden joululevy – Jõulu pop (Melodija C60 30875 006) on kaikessa hassuudessaan suorastaan poliittinen levy, ja sen symbolinen luonne on aika iso. Loppuihan Neuvostoliittokin tämän levyn ilmestymisen aikoihin. Vuoden 1991 joulu oli taas ikään kuin ensimmäinen uuden itsenäisyyden virallinen joulu. 
Tätä taustaa vasten levyn hahmoton kokonaisuus ei ehkä olekaan niin hahmoton: rocklaulajat ja operettitähdet ovat kuin yhdessä rintamassa joulun puolesta.
A-puolen avaa rakastetun grand old ladyn, Heidy Tammen (s. 1943) tulkitsema M. Martinin (?) kauhis jouluntoivotus Soovin sulle rõõmurikkaid jõule, jota säestää syntikalla Jaak Jürisson (s. 1956). Sitten seuraa Tõnu Raadikin (s. 1957) säveltämä sekä Ivo Linnan (s. 1949), Silvi Vraitin (s. 1951) ja Karavanin esittämä vähän rockahtavampi Jõulutervitus 1941 – rockahtavampi vaikka kyseessä onkin Marie Underin (1983–1980) sanat. Iskelmälaulaja Mait Maltisin (s. 1951) ja Artellin esittämä ja bändin kitaristin Indrek Tolkin (?) säveltämä Rahu on puolestaan pliisu sekä sävellyksenä että esityksenä. Anto Õnnis (s. 1979, nykyään klassinen lauluyhtye Heinavanker) on puolestaan Cantores minores -tyyppinen nuori poika, jonka tulkitsema Jõuluöö täis valgussära Kontorin säestyksellä on oikein kaunis. Varsin kauniita ja kuulaita ovat myös omassa lajissaan Kiigelaulukuuikin englanniksi esittämä ja Jürissonin yhtyeen säestämä trad. gospel Oh, How I Love Jesus sekä Modern Fox -yhtyeestä tutun tyylitietoisen – ja myös muuten Iskelmäprinssi-elokuvassa (1991) esiintyneen – laulaja Martin Sanderin (s. 1967) ja kitaristi Are Jaaman (s. 1961) esittämä myöskin trad. Merry Little Christmas.
B-puolen avaa Kanni Kutmanin (s. ?), Evald Raidman (s. 1953) ja Fixin esittämä Lootuste öö, joka on bändille ominaista rentoa amerikanpoppia. Laulaja Hillar Norralt (?, joka esitti aikoinaan muuten ns. hulvattoman biisin Helsingin Sanomat) ja syntikkavelho Lauri Laubre (s. 1961) pystyttävät jouluista äänivallia biisillä On jõuluöö, ja syntikkameno jatkuu vielä progempaan suuntaan Igor Garšnekin (s. 1958) Datan, Segakoor Olevinen ja Urmas Alenderin (1953–1994) esittämillä kahdella osalla Garšnekin isommasta sarjasta Jõululood. Näin päättyy tämä outo levy ja jättää kuulijan varsin sekavien tunnelmien valtaan.
Aili Ermelin kansi ei ole yhtään jouluinen. Ehkä siinä on joku vitsi, jota en vielä ymmärrä. Ermel on tehnyt pari muutakin kantta.

11.2.2010

Voldemar Kuslap



Baritoni Voldemar Kuslap (s. 1937) toimi Estonian solistina vuodesta 1965.  Hän oli suosittu ooppera- ja operettilaulaja, mutta myös iskelmä oli hänelle luonteva ilmaisumuoto. Neukkuaikana hän julkaisi yhden EP:n ja yhden LP:n kevyempää musiikkia. Se ainoa LP, Voldemar Kuslap (Melodija 33CM–03247–8) ilmestyi vuonna 1972. Komea mies ja komea ääni, ja naisten suosikkihan hän aikanaan olikin. 
Kuslapin albumilla taustoja soitaa Latvian radion viihdeorkesteri, jota johtaa Aleksander Rjabov (1928–2005) – yksi virolaisen jazzin klassikoista.
Materiaali on aika monipuolista ja osin ihan aikaa kestävääkin, vaikka väliin vähän hymyilyttääkin. Vähän sellainen hissimusiikkityyppinen bossanovafiilis hiipii välillä kuvaan mukaan, mutta kyllä osa tulkinnoista on ihan klassikkoainesta. Virolaisista klassikoista kannattaa mainita ainakin Arne Oitin (1928–1975) Mis värvi on armastus ja Uno Naissoon (1928–1980) peräti neljä kappaletta, jotka ovat toinen toistaan hienompia. Mutta mukana on myös neuvostoliittolaisittain aika rajuja läntisiäkin hittejä, muun muassa Cole Porterin (1891–1964) sensuelli Mõtlen sinule (en valitettavasti tunnista) ja Irving Berlinin (1888–1989) Olla su partner (en myöskään tunnista).
Tämä on oikeastaan aika hieno levy, jota tulee käytettyä ainakin viihdyttävänä taustamusiikkina.
V. Dubovin kansi välittää varmaan ihan hyvin Kuslapin ilmeisen sex appealin.

 

10.2.2010

Kalmer Tennosaar: Kes mind kuuleb laulevada



Kalmer Tennosaar (1928–2004) eli "Kalmer-setä" oli rakastettu laulaja ja TV:n lastenohjelmien laulattaja, joka toimi Viron tv:ssä aina vuodesta 1955. Mutta eipä hänkään paljoa saanut uransa aikana levyttää. 1960-luvulla ilmestyi yksi EP ja vuonna 1979 (äänitetty vuosina 1955–70) ilmestyi hänen ainoa vinyyli-LP:nsä Kes mind kuuleb laulevada (Melodija M60–41877–8).
Tennosaaren ääni – taitaa olla ns. lyyrinen tenori – on sellainen miehekäs, konstailematon ja teeskentelemätön ääni, josta on helpo pitää – mikään suuri tunteiden tulkki hän ei kuitenkaan ole. Jotain hyvin sympaattista hänen ohjelmistossaan kuitenkin on. Mukana on vähän jatsahtavaa viihdettä, vähän jopa operettimaisia sävyjä ja paljon vanhanaikaista laulamisen iloa. Materiaalikin on ilahduttavan monipuolista. Epäilemättä tämä on vanhaa ja osin unohtunuttakin musiikkia, enkä minäkään siihen voi kovin nostalgisesti suhtautua – Tennosaar nimittäin voitti Moskovan nuorisofestivaaleilla hopeamitalin syntymävuotenani –, mutta kyllä musiikki toimii ihan ilman camp-huumoriakin – tosin se toimii väliin silläkin.   
Mukana on suuria klassikoita, kuten venäläisen Jan Abramovch Frenkelin (1920–1989) Kured (= Kurjet, monia levytyksiä suomeksi), italialaisen Rodolfo Falvon (1874–1936) Sa ütle talle (= Kertokaa se hänelle, myös monia levytyksiä suomeksi), tanskalaisen Otto Franckerin (1921–1988) Tantsulaul juunis (= Laila Kinnusen (1939–2000) Tanssilaulu vuodelta 1963) ja Roger Millerin (1936–1992) Teede kuningas (= Lasse Mårtensonin (s. 1934) Tien kuningas vuodelta 1965). Suomalainen kuulija ilahtuu tietenkin siitä, että mukana on peräti neljä suomalaista biisiä. Toivo Kärjeltä (1915–1992) biisejä on kaksi, Päike nüüd loojub läänes (= Aurinko laskee länteen, Viktor Klimenko (s. 1942) vuonna 1965) ja Nii kui enne (= Jarkon ja Lauran euroviisuehdokas Kuin silloin ennen vuodelta 1969). Kari Kuuvalta (s. 1946) on Väike Liina (= Pikku Nina, ja kun asiaa tarkemmin ryhdyin tutkimaan, niin eihän se edes ole Kari Kuuvan biisi vaan chileläisen Sergio Fernandes Garayn Norma, jonka Kuuva suomensi ja levytti vuonna 1965). Hienoin suomalainen biisi on kuitenkin Rami Sarmaston (1938–1965) Sinu oma (= Tamara Lundin (1941–2005) vuonna 1965 levyttämä Sinun omasi). Kyseessähän on toinen Lundin traagisessa auto-onnettomuudessa kuolleen sulhasen säveltämästä kahdesta biisistä. Ja hienohan se on. 
Tyyliä ja vaihtelua biisivalikoimassa on siis kohtuullisen hyvin. Tämä on hyvää pienen hauskan teemailtaman musaa.
Ants Säden (1937–1997) kansi yrittää kai olla pirtsakka ja moderni, mutta kyllä se on vähän naiivi. Ammattigraafikko hän kuitenkin oli.

 

Hübriid


Tallinnalainen, vuonna 1980 perustettu Hübriid on yksi virolaisen rockin niin surullisen monista yhden levyn ihmeistä. Bändi teki neukkuaikana yhden, vuonna 1982 äänitetyn ja vuonna 1983 julkaistun 7-tuumaisen EP:n Hübriid (Melodija C62–18797–8). Myöhemmin 1990-luvulla ilmestyi vielä yksi kasettikokelma. 
Bändiä luotsasi kitaroita ja syntikkaa soittanut sekä laulanut Madis Salum (1955–2009). Muut jäsenet olivat laulaja Mart Helme (s. 1949, sittemmin historioitsija, diplomaatti ja kartanonisäntä), kosketinsoittaja ja laulaja Riho Rausma (?, nyk. PS Troika), basisti ja laulaja Peet Köster (?) sekä rumpali Teet Lindam (?). 
Bändin musiikki on sellaista harmittoman tanssipopin ja countryn välillä liikkuvaa perustavaraa, joka ei paljoa lapsille taida jättää kerrottavaa. Madis Salumin oma biisi Unustus on kuitenkin ehkä vähän kiinnostavampaa ja kunnianhimoisempaa popia.
Villu Järmutin (s. 1948) kansi on tylsä, niin ammattilainen ja alansa professori kuin Järmut onkin.
 
 

Kristjan

 

Kristjan on siinä mielessä harvinainen bändi, että se tulee Virumaalta. Liekö jopa ainoa neukkuaikana levyttämään päässyt virumaalaisbändi? Bändin johtaja, kitaristi ja laulaja Gunnar Loho (s. 1955, nykyään tuottajana ja karaokemiehenä Viljandimaalla) oli sen perustamisaikaan Kohtla-Järven kulttuuritalon pomo. Ensimmäisen keikkansa bändi teki tammikuussa 1977. Nimeksi haluttiin jostain syystä antaa "kaunis pojannimi". Kristjan sitten kai sellainen?
Lohon lisäksi bändiin kuului levyn julkistamisen aikaan basisti Lembit Liiker (?, myöhemmin ainakin Rekontra ja Remi Band), kitaristi Lembit Kirsipu (?, nykyään Haljalassa ääniteknikkona ja kitaransoitonopettajana), K. Kuus (?) lyömäsoittimissa, laulaja T. Enula (?, kuulas ja kaunis naisääni), laulaja V. Kivioja (?, varsin tavallinen miesääni), kosketinsoittaja Mart Metsala (s. 1960, myös Kaseke ja In Spe – vai voikohan tämä nyt olla sama kaveri?) ja spinettiä sekä kellopeliä soittanut K. Uibo (?).
Vuonna 1982 bändi pääsi studioon levyttämään 7-tuumaisen EP:n Kristjan (Melodija C62–18015–6). Levyllä on neljä kappaletta: A-puolella nyyhkitään iskelmällisesti kodille (Mu kodu) ja äidille (Emale). B-puolella ollaan ensin vähän möreästi rock (VTK rock – tämä on nyt jotain, mitä pitää vielä opiskella: VTK eli "Valmis ja tööks ja kaitseks" on jotain liikuntaan ja normeihin liittyvää neukkutavaraa) ja sitten jopa vähän vakavampaa poppia (Mis meeli muudaks?), joka menee sitten kuitenkin vähän iskelmälliseksi. Huono levyhän tämä on, mutta olisikohan bändissä jotain ironiaa, jota en vielä ole ymmärtänyt, sillä he soittivat aikoinaan myös Irwiniä (1943–1991), mistä jäi myöhemmin ilmestyneelle kasettikokoelmalle yksi biisi, Vana auto (?).
Alar Ilon (?) kansikin on varsin tylsä, niin ammattilainen ja paljon muitakin vinyylikansia suunnitellut kuin tekijä onkin.

9.2.2010

Jaak Joala & Radar


Jos Jaak Joala (s. 1950) haki edellisellä pikkulevyllään roolia jostain Elton Johnin (s. 1947) ja Cliff Richardin (s. 1940) välistä, niin toisella – ja myös viimeiseksi jääneellä – Radarin kanssa tehdyllä 7-tuumaisella, vuonna 1981 äänitetyllä ja vuonna 1982 julkaistulla EP:llä Jaak Joala & Radar  (Melodija C62–16597–8) esikuvana on yhdysvaltalainen lauluntekijä Billy Joel (s. 1949), jonka käsialaa ovat molemmat pikkulevyn A-puolen biisit. Kõik Leyna jaoks (eli All for Leyna, 1980) on ihan joutavaa popinrytkettä, eikä Ausus (= Rehellisyys – useita levytyksiä myös suomeksi – eli iso hitti Honesty, 1979) sekään nyt ihan kuolematon ole, vaikka onhan siinä jotain emotionaalista voimaa. Vai olisiko se vain nyt sitten sitä tarttuvuutta? B-puolella ovat mukana ilmeisen venäläinen hittinikkari V. Sevastjanov (?), jonka Karusell on kai ihan pirteä, sekä "Viron Burt Bacharach" Kustas Kikerpuu (1937–2008), jonka Päike paistma jääb on ihan rehellisenä virolaisena iskelmänä ehkä sitten kuitenkin se levyn kiinnostavin biisi, mikä ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole kovin paljoa. Huono levyhän tämä nimitäin on.  
Radar oli kuluneena aikana kokemut myös muutoksia. Kosketinsoittaja Sergei Pedersen (s. 1953) ja rumpali Paap Kõlar (s. 1954) jatkoivat vanhasta kokoonpanosta. Kitaraa olivat tulleet soittamaan Riho Lilje (s. 1953, nykyään muun muassa Laineen musiikillinen johtaja) ja bassoa Toivo Unt (s. 1951, kovan luokan jazzmies). Jatsahtavampaan suuntaan meneminen ei bändin soitossa kuitenkaan erityisesti kuulu.
Palkintojakin voittaneen Sirje Eelman (s. 1950) suunnittelema kansi ei sekään ole kovin ihmeellinen. Se onkin hänen ainoa vinyylikantensa.   

 

Radar


Radar on tosi kummallinen bändi – niin kuin itse asiassa niin moni muukin virolainen bändi. 1980-luvun loppupuolella se kuului harvalukuisen virolaisen progen valiojoukkoon kahdella LP:llään: Trofee (1985) ja Baltic Coast (1987). Sitä ennen se oli soittanut taustoja Ele ja Kaja Kõlarin diskopopsingellä (1985), ja vielä sitä ennen bändi levytti kaksi 7-tuumaista EP:tä kautta koko suuren ja mahtavan Neuvostoliiton menestyneen iskelmä- ja poptähti Jaak Joalan (s. 1950) kanssa tai taustabändinä – miten tuon nyt ottaa. Ensimmäinen näistä, vuonna 1980 Moskovassa ilmestynyt Radar (Melodija C62–13843–4) ilmestyi kuitenkin pelkästään bändin nimellä.
Bändiin kuluivat tuolloin nokkamiehenä pianisti Sergei Pedersen (s. 1953, nykyään jazzia oman trion kanssa, tässä vaikkapa My Foolish Heart), Enn Vain (1942–1998, enemmän kai myös jazzmiehiä) muissa kosketinsoittimissa, Andres Põldroo (s. 1954, aiemmin Ruja, sittemmin muun muassa Rock Hotel) kitarassa, Vladimir Šeripov (s. 1953, sittemmin muun muassa Apelsin) bassossa ja Paap Kõlar (s. 1954, nykyään seikkailuturismiyrittäjä) rummuissa. 
Levyllä on neljä biisiä. Pedersenin sävelly Kui mind kutsud sa on hetkessä unohtuvaa – toki kuulaasti soivaa – pehmopoppia. Elton Johnin (s. 1947, kannessa muuten "E. John") Valge aurik (= Valkea höyrylaiva) on vähän samanlaista kamaa, tosin asteen rytmikkäämpää – originaali on Dixie Lily (1974). Sitten seuraa G. Roferrin (?) Besame mucho – hirveää iskelmäjööttiä ja siis eri biisi kuin se Consuelo Vélazquezin (1916–2005) klassinen Besame mucho. Viimeisenä kappaleena on Terry Brittenin Ohtlik naine tässä Joalan myöhempi versio, joka uskallettiin neukkuajan jälkeen nimetä uudestaan: Saatanlik naine. Alun perin biisi oli Cliff Richardin (s. 1940) esittämä hitti Devil Woman (1976). Se kai yrittää olla vähän niin kuin rock. Itse asiassa Joala onkin hyvin samanlainen tyyppi kuin Richard. Nätillä äänellä varustettu nätti poika, joka oli omana aikanaan kovasti naisten mieleen. Suomeksi biisin muuten levytti nimellä Noitanainen (1977) Kirka (1950–2007), jota Joala myös muistuttaa haahuilessaan jossain rockin ja iskelmän välisessä harmaassa maastossa.  
Kyseessä on siis harmiton pikkulevy, joka oli ihan hauska löytää kokoelmiinsa, mutta ei sitä varmaan kovin usein tule kuunneltua.
K. Truupõldin (?) kansi näyttää siltä kuin koulupojalle olisi annettu harppi ja tussit. Se on siis amatöörimäinen. Muutaman muunkin vinyylikannen hän pääsi kuitenkin aikoinaan tekemään.

7.2.2010

Sven Grünberg: OM


Sven Grünbergin (s. 1956) itämainen äänimattojen levittely tai lennättely jatkui neukkuaikana vielä kolmannellakin vinyylillä. Vuoden 1980 EP ja vuoden 1981 LP Hingus saivat vuosien kuluttua seuraa vuonna 1987 äänitetyltä ja vuonna 1988 ilmestyneeltä albumilla OM (Melodija C60 27019 002), jonka ainoa äänilähde on Grünberg itse syntikkoineen ja lyömäsoitimineen. Tyyli – ja ilmeisesti tematiikkakin, koska Hingus-kappaleesta ilmestyy tässä vielä V osa – pysyy melko samana, paitsi että meno on jotenkin hillitympää ja ehkä jopa meditatiivisempaakin kuin varhaisemmilla äänitteillä. Ehkä tekniikka ja itse mieskin ovat myös mahdolllisesti kehittyneet? En ole ihan vakuuttunut Grünbergin itämaisesta syväviisaudesta, mutta en ole toisaalta koskaan ajatellut Kitaroa (s. 1953) ja Vangelistakaan (s. 1943) kovin suurina guruina. Hyviä pelimanneja kaikki tyynni, myös Grünberg, joka selvästikin kuulu samaan porukkaan. Vähän taustamusiikkinahan tällaista kyllä tulee kuunnelluksi, eikä siten tule tehdyksi ihan tarpeeksi oikeutta säveltäjälle, mutta se oikeus kuulijalla nyt vain on.
Tyylikkään kannen on suunnitellut yksi Viron tunnetuimmista kuvataiteilijoista, Leonhard Lapin (s. 1947), ja se onkin muuten hänen ainoa vinyylikantensa.