Leegajus: Simmanilood

Jos on kuunnellut Leegajusin ensimmäisen EP:n, ei siitä kannata tehdä paljon johtopäätöksiä tämän toisen suhteen. Simmanilood (= Kylätanssikappaleita) vuodelta 1974 (Melodija C32 05511–2) ei nimittäin sisällä kansanlaulua lainkaan. Kyseessä on instrumentaalilevy, jossa soitetaan kylätansseissa soineita biisejä kanteleella, viululla, tamburiinilla ja kolistamalla vaikkapa luudanvartta lattiaan. Viiden biisin joukossa vain yksi on paikallistettu. Vändrasta on kotoisin yksi valssi, mikä on sinänsä hauskaa, sillä olen ehtinyt kuulla jo Vändran polkankin. Biisit ovat polkkaa ja valssia, ja meno on ihan rentoa ja letkeää. Vähän vaatimaton levy kuitenkin on.

PS. Kyllä näitä levyjä joku muukin muuten harrastaa. Löysin nimittäin Leegajusin kautta netistä virolaisen Arkaaisen Mieslaulun Seuran, Arhailise Meestelaulu Selts. Itse asiassa tämähän menee hauskaksi: huomasin että seuran nokkamies Lauri Õunapuu (s. 1976) on on virolaisen ja Suomessakin suositun folkmetalbändin Metsatöllin jäsen. Niin että kai näillä vaatimattomilla 1970-luvun levyillä on ollut oma roolinsa myös nykymuusikoiden kehityksessä.    

Leegajus

Neuvostokulttuurihan oli tavallaan kansanmusiikkimyönteinen, mutta kyseessä oli kuitenkin useimmiten kulissinomainen ja valheellisen folkloristinen estraadikulttuuri. Ei ole siis ihme, että Virossakin heräsi 1960-luvulla voimakas kiinnostus omaan perinnekulttuuriin – tai itse asiassa laajemmin suomalaisugrilaiseen perinteeseen. Ideana oli ryhtyä viljelemään perinteitä ikään kuin "oikeammin" ja "autenttisemmin" kuin neuvostokulttuurissa. Ja näin varmaan tehtiinkin, vaikka se ei aina niin kuulijaystävällistä olisikaan. Bändejä perustettiin 1960–70-lukujen taiteessa ainakin kolme sellaista, jotka pääsivät levyttämään: Tallinnassa ensimmäisenä Leigarid vuonna 1969 ja heti perään Leegajus vuonna 1970. Tarttolaisten oma perinnebändi oli vuonna 1971 perustettu Hellero.

Etnomusikologi Igor Tõnuristin (s. 1947) johtama ja parhaimmillaan parikymmenjäseninen Leegajus levytti 1970-luvun puolivälissä ensin kaksi 7-tuumaista EP:tä ja sitten vielä yhden LP:n. Bändi kuitenkin toimi aktiivisesti kai jonnekin 1990-luvun alkuun asti. Vuonna 1974 ilmestynyt esikoislevy Leegajus (Melodija C32–04963–4) sisältää kuusi laulua seuraavilta alueilta tai paikkakunnilta: Otepää, Jõelähtme, Muhumaa, Karksi, Setumaa ja Kodavere. Leegajus tuntuu ehkä vähän svengaavammalta kuin Hellero, mutta aika totista menoa tämäkin on, eikä sen alkuvoimaisuus oikein maallikolle aukene. Mutta kuten Helleronkin kohdalla totesin, on se silti jotenkin hienoa, että tätäkin on levytetty. Kyllä minä aion pakottaa itseni paneutumaan aiheeseen vähän paremmin. 

Aarne Mesikäppin (s. 1939) suunnittelema levyn kansi on sekin ihan asiallinen, jos ei sitten muuta. Hän teki aikoinaan pari muutakin levynkantta.

PS. Leegajus on joku laulutekninen termi, jonka tarkempi merkitys minulla on vielä selvittämättä.