Eesti pop VI

Vuonna 1985 äänitetty ja julkaistu Eesti pop VI (Melodija С60 23295 007) jatkaa sarjan edellisen kokoelman linjoilla. Vuoden suurimpia virolaisia pophittejä on koottu taas kelvolliseksi katsaukseksi.
A-puolen avaa Karavanin pirteä rockralli Vaat mis juhtus (Agu Tammeorg (s. 1957) – Ott Arder (1950–2004)). Näihin aikoihin Karavan oli maineensa huipulla, ja bändi valittiinkin Viron suosituimmaksi bändiksi kolmena vuotena peräkkäin 1984–86. Soittomiehiähän he olivatkin, vaikka mitään ihan kuolematonta ei tainnutkaan syntyä. Seuraavana ovat vuorossa Silvi Vrait (s. 1951) ja Jaak Jürisson (s. 1956) Jürissonin johtaman instrumentaalibändin kanssa. Jürissonin säveltämä ja Jaak Veskin (1956–1994) sanoittama balladi Valu on uljas balladi, jossa kuuluu hienosti Jürissonin progetausta. Marju Länikin (s. 1957) Mahavokin kanssa laulama countryhenkinen balladi Jää kauaks mu juurde (Heini Vaikmaa (s. 1958) – runoilija Helgi Muller (1932–1971)) on ehkä parasta kuulemaani Länikiä, eikä Mahavokkaan keikaile liikaa syntikkasoundeillaan. Tästä linkistä Länikin myöhempi versio Tarvi Jaagon kanssa. Mart Helmen (s. 1949) ja Hübriidin esittämä Võõra linna tuled (Madis Salum – Mart Helme) on harmiton mutta tarttuva poprallatus, joka on jäänyt elämään virolaisen popin historiassa. Tästä linkistä sen kuulette. Levyn harvinaisinta herkkua tarjoilee A-puolen päättävä Kõverpeegel (J. J. Morreau (?) – Margus Lepa (s. 1953)), jonka esittää Sirje Tasso (s. ?) taustabändinään Consilium. Consilium – harvinainen Tallinnan ulkopuolelta (Keilasta) tullut bändi – ei nimittäin tehnyt neukkuaikana kuin yhden 7-tuumaisen EP:n ja keilalainen voimisteluopettaja Sirje Tasso ei tietääkseni ole levyttänyt tämän biisin lisäksi koskaan mitään muuta. Lahjoja olisi kyllä näköjään ollut. Biisi on nätti pophumppa, joka tuntuu ihan tutulta, mutta säveltäjä Morreau jää toistaiseksi mysteeriksi.  
B-puolen avaa Karavanin kaltainen kestosuosikki, Ivo Linna (s. 1949) ja Rock Hotel. Nykyään ohjelmatoimistoa pyörittävän Heigo Mirkan (s. 1944) säveltämä ja sanoittama Üheskoos (tästä linkistä) on joutava rakkausrallatus, mutta ihan svengaava kuitenkin. Sitten seuraa yllättäen suomalaisbiisi. J. Seppälän täytynee olla Jokke Seppälä (s. 1953), mutta valitettavasti Jokke Seppälä -asiantuntemukseni ei riitä Aivar Mäen (s. 1960) ja Vitamiinin dramaattisen jumputuksen Lend (vironkieliset sanat Heldur Karmo (1927–1997)) tunnistamiseen. Seuraava biisi on instrumentaali, joka on tällä levyllä vähän oudossa seurassa. Igor Garšnek (s. 1958) esittää syntikalla oman sävellyksensä Abakus (tästä linkistä). Sellaista kunnon kasarimeininkiä. Sitten Silvi Vrait (s. 1951) on poikkeuksellisesti Kukerpillid-yhtyeen solistina. Igavene kantri (R. Francs – Peep Liblik (?)) on rivakka ilmeinen countrystandardi, jota en valitettavasti tunnista – neukkuaikana ulkomaisten säveltäjienkin nimiä saatettiin kirjoittaa vähän miten sattuu. Monitorin esittämä Sind ainult kaupluses näen (tästä linkistä hienoine videoineen) on Elo-Marika Kongon (s. 1953) sävellys ja legendaarisen Peeter Volkonskin (s. 1954) hauska sanoitus – biisi on jäänyt elämään "Juustolauluna", jossa lauletaan rakkaudesta kaupanmyyjään. Levyn päättää Fixin oikein vanhanajan rock'n'roll Soovid, soovid, soovid. Biisi on kokonaan Viljo Tammin (s. 1956) käsialaa, ja hän myös toimii solistina.
Siis varsin sekalainen kokoelma, joka tarjoaa hauskoja retrofiiliksiä.
Kannen on jälleen suunnitellut E. Väli (?). Tekstit ovat viroksi ja venäjäksi, V. Randin (?) lyhyt esittely vain viroksi.

Jõulu pop

Suomalaisen kuulijan on hyvä muistaa, että Neuvostoliitossa ei ollut joulua. Sitä piti siis halutessaan viettää suljettujen verhojen takana. Näin ollen tämä vuonna 1990 äänitetty ja vuonna 1991 ilmestynyt joululalujen kokoelma-albumi – ainoa neuvostoajan vinyylikauden joululevy – Jõulu pop (Melodija C60 30875 006) on kaikessa hassuudessaan suorastaan poliittinen levy, ja sen symbolinen luonne on aika iso. Loppuihan Neuvostoliittokin tämän levyn ilmestymisen aikoihin. Vuoden 1991 joulu oli taas ikään kuin ensimmäinen uuden itsenäisyyden virallinen joulu. 

Tätä taustaa vasten levyn hahmoton kokonaisuus ei ehkä olekaan niin hahmoton: rocklaulajat ja operettitähdet ovat kuin yhdessä rintamassa joulun puolesta.

A-puolen avaa rakastetun grand old ladyn, Heidy Tammen (s. 1943) tulkitsema M. Martinin (?) kauhis jouluntoivotus Soovin sulle rõõmurikkaid jõule, jota säestää syntikalla Jaak Jürisson (s. 1956). Sitten seuraa Tõnu Raadikin (s. 1957) säveltämä sekä Ivo Linnan (s. 1949), Silvi Vraitin (s. 1951) ja Karavanin esittämä vähän rockahtavampi Jõulutervitus 1941 – rockahtavampi vaikka kyseessä onkin Marie Underin (1983–1980) sanat. Iskelmälaulaja Mait Maltisin (s. 1951) ja Artellin esittämä ja bändin kitaristin Indrek Tolkin (?) säveltämä Rahu on puolestaan pliisu sekä sävellyksenä että esityksenä. Anto Õnnis (s. 1979, nykyään klassinen lauluyhtye Heinavanker) on puolestaan Cantores minores -tyyppinen nuori poika, jonka tulkitsema Jõuluöö täis valgussära Kontorin säestyksellä on oikein kaunis. Varsin kauniita ja kuulaita ovat myös omassa lajissaan Kiigelaulukuuikin englanniksi esittämä ja Jürissonin yhtyeen säestämä trad. gospel Oh, How I Love Jesus sekä Modern Fox -yhtyeestä tutun tyylitietoisen – ja myös muuten Iskelmäprinssi-elokuvassa (1991) esiintyneen – laulaja Martin Sanderin (s. 1967) ja kitaristi Are Jaaman (s. 1961) esittämä myöskin trad. Merry Little Christmas.

B-puolen avaa Kanni Kutmanin (s. ?), Evald Raidman (s. 1953) ja Fixin esittämä Lootuste öö, joka on bändille ominaista rentoa amerikanpoppia. Laulaja Hillar Norralt (?, joka esitti aikoinaan muuten ns. hulvattoman biisin Helsingin Sanomat) ja syntikkavelho Lauri Laubre (s. 1961) pystyttävät jouluista äänivallia biisillä On jõuluöö, ja syntikkameno jatkuu vielä progempaan suuntaan Igor Garšnekin (s. 1958) Datan, Segakoor Olevinen ja Urmas Alenderin (1953–1994) esittämillä kahdella osalla Garšnekin isommasta sarjasta Jõululood. Näin päättyy tämä outo levy ja jättää kuulijan varsin sekavien tunnelmien valtaan.

Aili Ermelin kansi ei ole yhtään jouluinen. Ehkä siinä on joku vitsi, jota en vielä ymmärrä. Ermel on tehnyt pari muutakin kantta.

Olav Ehala: Laulud

Säveltäjä ja pianisti Olav Ehalan (s. 1950) ainoa vinyylikauden tuotos Laulud (Forte / Melodija SP02–0002 / C60 32295) ilmestyi vasta vuonna 1992, mutta siinä on vielä mukana Melodijan numero. Äänitykset ovatkin vielä neuvostoajalta, vuodelta 1990.

Virolaisen kevyen musiikin maailma jaksaa olla hämmästyttävä. Tämäkin on ihan perin juurin kummallinen mutta samalla sangen viehättävä levy. Tietojakin siitä tuntuu olevan vähän vaikea saada, kun ei levynkansi kerro kappaleiden nimien ja tekstintekijöiden lisäksi mitään. Esimerkiksi esittäjistä ei ole halaistua sanaa – on kuin osa teksteistä olisi hävinnyt kirjapainossa. 

A-puolella on Ehalan yksittäisiä lauluja, joista kaksi on Helle Karisin (s. 1944) satuelokuvasta Karoliine hõbelõng (1984). Näistä Näkilaul näyttäisi olevan Heidy Tammen (s. 1943) esittämä kuten myös Võta mind lehtede varju. Kaunis ja koulutettu ääni hänellä on. Põlev puun taitaa esitää Kati-Signe Selde (s. 1964), astetta Tammea iskelmälisempi, mutta tosi kaunis, vähän hippimäinen fiilis biisissä on. Vokilaulin taitaa laulaa Rock Hotelista tuttu Ivo Linna (s. 1949), Praegu ja siin -biisin iki-ihana Silvi Vrait (s. 1951). Valentiinipäevistä vastaa Anne Adams (s. 1957).

Kaikkineen A-puoli antaa kuvan Ehalasta hienona säveltäjänä, hänen skaalansa liikkuu elokuvien vaatimasta emotionaalisesta hehkusta musikaalien kepeyden kautta jonkinlaisen hippipoppiin. Sanoisinko, että tämä on aivan uskomattoman viehättävää materiaalia. Jenkeissä tällainen säveltäjä olisi miljonäärikastissa. Mutta hyvä ehkä näin.

B-puolella onkin sitten aivan toinen tarina. Siellä on nimittäin viisi kappaletta Ehalan, Jaanus Nõgiston (s. 1956), Peeter Volkonskin (s. 1954) ja Margus Kappelin (s. 1956) yhteisestä rockoopperasta Johnny (1980), ja äänessä taitaa olla Musiik Seifistä tuttu Tõnis Mägi (s. 1948), ja kitaraa vinguttelee monessakin progebändissä soittanut Ain Varts (s. 1959). Jos olen oikein ymmärtänyt, tätä oopperaa esitti ensin Ruja ja sitten viranomaiset kielsivät sen aika nopeasti ja sitten Ehala levytti myöhemmin uudestaan nämä omat ko. oopperaan tekemänsä biisit. Vähän sellaista pateettista progesävyistä vääntöä tämä on, mutta ymmärrän toki sen kulttimaineen. Taidan kuitenkin useammin palata tuohon kepeämpään A-puoleen. 

Kansikin on ihan hieno, mutta eihän sen tekijää kerrota. 

PS. Ai niin, Johnny perustuu Richard Bachin romaaniin Lokki Joonatan (1970), joka meillä Suomessakin räjäytti tajuntoja vuonna 1972. Minulle ei näin kuitenkaan käynyt, vaikka luinkin sen silloin tuoreeltaan. Mutta kyllä se neukku-Virossa on täytynyt tuntua erilaiselta.

Osa Melodijan perinnöstä vuosina 1992–93 ilmestyi Riiassa RiTonis-merkillä, osa Tallinassa Forte-merkillä. En ole tarkemmin saanut koko kuviota vielä selvitettyä. Tämä Ehalan levy julkaistiin Fortella, jonka etiketti on seuraavalainen (RiToniksen merkki löyttyy vaikka Avo Tammen soololevyltä):

Helmut Aniko: Meenutus

Helmut Aniko (1947–2003) valmistui Tallinnan musiikkikoulusta huilistiksi, mutta on sittemmin tunnettu myös saksofonistina ja vibrafonistina. Hän on on yksi virolaisen jazzin suurista legendoista, mutta ei hänkään omalla nimellään saanut neukkuaikana tehdä kuin kaksi albumia. Tosin hän soitti eri soittimiaan useammalla muullakin levyllä, ja hänen sekä pienempi että big bandinsa soitti muun muassa Silvi Vraitin jazz-levyn Embrace taustat.

Tällä vuonna 1989 äänitetyllä ja vuonna 1990 ilmestyneellä Anikon esikoisalbumilla Meenutus (= Muistutus) (Melodija A60 000615 007) on mukana vain pieni bändi: yhden oman albumin neukkuaikana levyttänyt Tiit Paulus (s. 1945) soittaa kitaraa, kansainvälisestikin kokenut ja esimerkiksi Porissa useampaankin vieraillut Toivo Unt (s. 1951) soittaa läskibassoa ja rumpuja soittaa myös useassa kovassa rockbändissä (muun muassa Ruja ja Kaseke) soittanut Andrus Vaht (s. 1951), joka on sittemmin muuttanut Norrköpingiin ja soittaa nykyään 1920-luvun Jazzia yhtyeessä Red Hot Jazz Band. Viron 1980-luvun kovin jazz- ja rockmimmi Silvi Vrait  (s. 1951) vierailee laulajana yhdellä raidalla. 

En ole eläissäni juurikaan harrastanut jazzia, vaikka olen aina jotenkin intuitiivisesti arvostanut sen moniakin tyylisuuntia. Siksi onkin tavallaan helppo – varsinkin kun ikääkin on jo karttunut – heittäytyä vain kuuntelemaan ja nauttia. Ei ole mitään koulukuntaisia rajoituksia ja tiukkoja sääntöjä sille, miten ja miksi joku on hyvää tai huonoa. Anikon levy vei minut heti mukaansa. Soitto on tiukkaa ja vähäeleistä vaikkakin rentoa, ilmaisu muistuttaa improvisaatiota vaikka ei se ihan sitä taidakaan olla, mutta sen vaikutelman tuottaminen on ilmeisesti myös yksi taitolaji. Suurin osa biiseistä on jaskaksi muunnettua kansanmusiikkia, kuten esimerkiksi Vraitin laulama Mullu mina kuidu karjas käysin, joka mukavana yllätyksenä onkin suomalainen kansanlalulu Tein minä pillin pajupuusta. Ainoa kansainvälinen standardi on Jerome Kernin (1985–1945) Yesterdays 1930-luvulta, jonka live-versiota voi kuunnela Youtubesta vaikka Wes Montgomeryn 1960-luvun versiona. Muu biisit ovat Anikon käsialaa.

Hieno levy, jota voi kuunnella yhtä hyvin intensiivisesti keskittyen tai sitten vain taustalla tunnelmaa antamassa, minkä senkin kehtaa jo sanoa ääneen, vaikkei se niin älyllistä olisikaan.

PS. Aniko toimi Viron valtiollisen filharmonian leivissä ja myös Viru-hotellin kabareen pomona (1981–1991) ja sittemmin musiikinopettajana Tabasalussa. Hän muutti Suomeen vuonna 2000 ja toimi muun muassa Kuopion konservatorion opettajana, ennen kuin kuoli Kaavilla surullisen ennenaikaisesti vuonna 2003.

Fix: Värviline maailm

Tarttolainen rockbändi – yksi Viron legendaarisimmista – Fix  perustettiin jo vuonna 1968, ja bändi toimii toisinaan edelleenkin. Hauskaa on myös se, että vaikka bändissä on kuluneen 40 vuoden aikana ollut kaikkineen 36 jäsentä, on nykyinen kokoonpano melkein sama kuin esikoisalbumilla Värviline maailm (Melodija 33C 60–11543–4), joka ilmestyi vuonna 1979. Edelleenkin toimivia jäseniä ovat hieno ja monipuolinen laulusolisti Silvi Vrait  (s. 1951), monessa muussakin bändissä (muun muassa Justament, ROSTA aknad, Pantokraator ) soittanut tyylikäs ja hillitty soolokitaristi Viktor Vassiljev (s. 1954), nykyään myös soolouraa luonut pianisti ja urkuri Evald Raidma (s. 1953), rumpali ja toisinaan myös kitaristi sekä itse asiassa yksi Viron hienoimmista rocksäveltäjistä – tällainen ajatus alkaa vahvistua esimerkiksi Vraitin soololevyjä kuunneltuani – Priit Pihlap (s. 1958), kosketinsoittaja Väino Land (s. 1949) joka nykyään soittamisen sijaan toimii bändin managerina ja äänimiehenä, viulisti ja säveltäjä Vello Toomemets  (s. 1954) joka on soittanut myös suositussa folkrock-bändissä Kukerpillid. Itse asiassa vain basisti on vaihtunut, myös ahkerana sanoittajana tunnettu Juhan Sütt (sittemmin muun muassa Suveniir) on nykyään korvattu Mait Paldralla. Vierailevia tähtiä on kaksi: Apelsinista tuttu Tõnu Aare (s. 1953) soittaa huuliharppua yhdellä kappaleella ja jazzlegenda Helmut Aniko (1947–2003) huilua yhdellä.

Niin klassikko kuin Fix onkin, niin ei tämä esikoisalbumi kuitenkaan nyt ihan fantastinen ole. Sitä leimaa tietty neuvostoajan naiivius – noin niin kuin rankemmassa rockmielessä – ja väliin ihan soitollinenkin kömpelyys. Esimerkiksi ne muutamat kerrat, kun joku syntikan kaltainen soitin välähtää esiin, kuulostaa se ihan kauhealta. Kokonaisuus on kuitenkin aivan hauska. Fix on sympaattinen sekoitus country rockia, iskelmällistä poppia ja jotain vaikeasti määriteltävää kalifornialaistyyppistä hippimäistä menoa. Ja on mukana myös yksi aivan tavattoman hieno biisi, jota tulen kuuntelemaan todennäköisesti vielä moneen kertaan: Toomemetsin säveltämä Nukruse linn (= Alakuloinen kaupunki) kulkee jotenkin unenomaisesti korkealta ja kuulaasti, ja Anikon jazzahtava huilu lisää vielä sen omituista tenhoa. Kappaleessa on kaikki ikiklassikon ainekset. 

Se on kai vielä todettava, että lauluhommat olisi kyllä kannattanut jättää pelkästään Vraitin harteille. Jostain kumman syystä suurin osa Viron miespuolisista rocklaulajista saa koko homman kuulostamaan iskelmältä – näin on myös Fixin laita silloin, kun äijät tarttuvat mikkiin. Onneksi Vrait on kuitenkin se johtava solisti. Eräs virolainen ystäväni kertoi äskettäin, että Vraitia nimitettiin aikoinaan "Tarton Janis Jopliniksi", mutta tämän ilmaisun osuvuudesta en kuitenkaan ole täysin vakuuttunut. Ainakaan tyylilaji ei ole sama.                

Silvi Vrait: Embrace

Jos Silvi Vraitin (s. 1951) ensimmäinen albumi Silvi Vrait (1986) oli maanläheinen ja rockahtava, niin hänen toinen – ja viimeinen neuvostoaikainen –, vuonna 1988 äänitetty ja vuonna 1989 julkaistu albuminsa Embrace (Melodija C60 27925 009) on puolestaan varsin sofistikoitu ja salonkikelpoinen ja silkkaa jazzia. Ja yhtä kappaletta lukuunottamatta englanninkielinen, mikä ei varmastikaan paria vuotta aiemmin olisi Neuvosto-Virossa ollut edes mahdollista. Rockahtavamman bändin sijaan taustoja soittaa Suomessa 2000-luvun vaikuttanut fonisti, huilisti ja vibrafonisti Helmut Anikon (1947–2003) pienempi jazzyhtye ja myös hänen johtamansa big band – moitteen sijana muuten taas se, että muusikoita ei mainita erikseen. Kahdella kappaleella säestyksestä vastaa pelkällä pianolla Vraitin monivuotinen musiikillinen luottokumppani Jaak Jürisson (s. 1956).
Albumin ainoa virolainen kappale on multi-instrumentalisti ja säveltäjä Uno Naissoon (1928–1980) hieno klassikkoballadi Neil päevil, jota Virossa lauletaan edelleenkin. Naissoon kappaleen lisäksi Anikon pienempi bändi säestää kahta standardia: Rube Bloomin (1902–1976) ja Harry Rubyn (1895–1974) svengaava Give Me the Simple Life 1940-luvulta on tuttu esimerkiksi Ella Fitzgeraldin (1917–1996) levyttämänä 1960-luvulta, ja toinen on puolestaan uudempi ja silkkaa yksinkertaista bluesia, Gregg Allmanin (s. 1947) Some People Cry the Blues, jonka oikea nimi taitaa kylläkin olla Brightest Smile in Town. Joku saattaa muistaa sen Ray Charlesin (1930–2004) levyttämänä, myös 1960-luvulta. Anikon big bandin kanssa Vrait tulkitsee neljä jazzstandardia: Matt Malneckin (1903–1981) ja Frank Signorellin (1901–1975) Stairway to the Stars (muun muassa Ella Fitzgerald), J.Mayo Williamsin (1894–1980) Fine Brown Frame (Nellie Lutcherin (1912–2007) hitti 1940-luvulta – lukemattomia myöhempiä levytyksiä), Charles Williamsin (1898–1965) Sugar Blues peräti 1920-luvulta (myös Fitzgerald 1940-luvulla) ja Charlie Shaversin  (1920–1971) Undecided (jälleen muun muassa Fitzgerald), joka on perusswingiä parhaimmillaan – ainakin näin maallikolle. Jürissonin pianon säestyksellä Vrait esittää kaksi tulkintaa. Manning Sherwinin (1902–1974) ja Jack Stracheyn (1894–1972) oikein koskettava – vaikkakin ehkä vähän imelä – rakkauslaulu A Nightingale sang in Berkeley Square on britti-ikivihreä, josta on lukemattomia levytyksiä – Vera Lynnin (s. 1917) lienee kuuluisin, mutta mahtuu joukkoon myös vaikkapa Nat King Cole (1919–1965). Eikä tarvitse Vraitin hävetä kovassa joukossa. Tämän hän todistaa myös levyn päätöskappaleella, joka on Jürissonin sähköpianollaan säestämä kehtolaulu (trad.) Black Sheep. Sen kuulas, kirkas ja korkealla kulkeva tulkinta herätti mielessäni jopa ilmaisun "ihmeen kaunis". 
Levyn perusrakenne on tietysti vähän hajanainen, mutta itse asiassa pieni ja tiukka bändi, big band ja pelkkä piano vuoroteltuina tuovat sellaista vaihtelua, ettei standardipitoinen sisältö kuitenkaan ala käydä puuduttavaksi. Albumilla on kokonaisuudessaan hyvä rytminen rakenne. Kyllä tämä levy onkin selvästi yksi virolaisen kevyen musiikin klassikoista. Vraitin skaalan venyvyys on myös vaikuttava: näin hän on siirtynyt Linda Ronstadt -tyyppisestä rokahtavasta naapurintytöstä myös suurten mittojen estraaditaiteilijoiden joukkoon – ja muutakin on vielä luvassa myöhemmässä vaiheessa uraa.
Tyylikäs ja myös tyyliin sopiva on Kalle Toomperen suunnittelema kansi, joka muuten voittikin palkinnon yleisliittolaisessa [üleliiduline, tämä outo ja silloin omituisena aikana käytetty termi tarkoittaa siis "koko Neuvostoliiton käsittävää" erotukseksi esimerkiksi "vain Viron sosialistista neuvostotasavaltaa käsittävää"] levynkannen suunnittelukilpailussa. Toompere on itse asiassa useitakin levynkansia tehnyt yksi virolaisen graafisen suunnittelun klassikoista, johon tulemme vielä palaamaan.              

Silvi Vrait

Selluloosakaupunki Kehrassa syntynyt ja sen musiikkikoulussa uransa aloittanut mutta sittemmin Tartossa englantilaista filosofiaa opiskellut Silvi Vrait (s. 1951) – joka muuten päivätyökseen opettaa edelleenkin englantia Tallinnan ranskalaisessa koulussa – on yksi virolaisen rockin helmiä. Fix-yhtyeessä jo aiemmin kannuksensa hankkinut laulaja kykenee joustavan äänialansa ja tulkintakykynsä avulla laulamaan uskottavasti melkein ihan mitä tahansa – kansanlaulusta vaativalle viihdelavalle ja tavalliseen iskelmään tai jopa rankan aggressiiviseen rockiin. Vraitin ensimmäinen, vuonna 1986 äänitetty ja samana vuonna ilmestynyt soolo-LP Silvi Vrait (Melodija 23855 006) sisältää pääosin virolaista rockia – lukuunottamatta kahta coveria: Linda Ronstadtin  (s. 1946) Koos vaid unenäös eli Vain unta nähden ja Kate McGarriglen (s. 1946) Olnut enam ei heaks tee eli Olla enemmän ei hyväksi tee. Virolaisista biiseistä vastaavat Jaak Jürisson  (s. 1956) (Ootus, Vihmahaldjad, Vana mees), Priit Pihlap (s. 1958) (Räägin sinuga sinust, Kui suudaksin), Viktor Vassiljev (s. 1954) (Aeg lihtsalt olla alles) ja Andres Valkonen  (s. 1951) (Valguses ja varjus). Ja on mukana yksi trad., Nukrus tuules eli jotakuinkin Tuulinen haikeus. Edelleenkin Vritin bändin luottohenkilönä toimiva Jürisson on todella pitkän linjan virolainen rockmuusikko (muun muassa Monitor). Pihlap (muun muassa Fix) on hänkin samanlainen virolaisen rockin peruskonkari, kuten myös Vassiljev, joka hänkin soittaa kitaraa Fixissä edelleenkin – silloin kun he keikkaa heittävät. Ja samaa voi sanoa Valkosestakin, jolta 2000-luvun alussa ilmestyi sooloalbumikin.     
Jürissonin johtama bändi on hyvässä vireessä. Jürissonin kolme omaa sävellystä menevät ehkä vähän liikaa estraadiviihteen puolelle – siis suhteessa rockahtavampaan ainekseen, josta vastaa varsinkin Priit Pihlap kahdella hienolla kappaleella. Puhdasoppinen blues Räägin sinuga sinust lienee jonkinlainen virolainen ikiklassikko. Kitarasoundit ovat hienoja, eikä urkujenkaan tarvitse hävetä länsimaisen pateettisen rockin urkusoundille. 1980-luvun syntikat eivät sen sijaan oikein innosta – eivät ne kyllä välttämättä innostaneet Suomessakaan. Moitteen sanan voisi antaa siitä, että bändin kokoonpanoa ei mainita lainkaan – se on vain "Instrumentaalansambel J. Jürisoni juhatusel".    
Kannen on suunnitellut tarttolainen valokuvaaja ja taidektivisti Valeri Parhomenko, joka on tehnyt muutaman kannen myös Fixille. Se on itse asiassa aika rock. 
Jos Vraitin laulusta innostuu, voi hänen keskeisimmän tuotantonsa kerätä melko helposti. Neuvostoajan jälkeen häneltä on ilmestynyt kaksi CD:tä: country rock -albumi Mõnus ja soe Justamentin kanssa vuonna 1994 (002 B&G Country Music) ja chanson-albumi Hümn armastusele vuonna 2001 (Hitivabrik HFCD 0037). Ja kaiken saa nykyään yhtenä pakettina: kolmen CD:n boxi Silvi Vrait  ilmestyi Eesti kullafond -sarjassa vuonna 2002 (HFCD066), ja sitä löytyy edelleenkin kaupasta edulliseen tarjoushintaan. 
PS. Ja pitkään uraan mahtuu tietysti kaikenlaista – jopa Euroviisu-edustus häntäpäähän jääneellä (2 pistettä) kappaleella Nagu merelaine vuonna 1994.