Silvi Vrait: Embrace

Jos Silvi Vraitin (s. 1951) ensimmäinen albumi Silvi Vrait (1986) oli maanläheinen ja rockahtava, niin hänen toinen – ja viimeinen neuvostoaikainen –, vuonna 1988 äänitetty ja vuonna 1989 julkaistu albuminsa Embrace (Melodija C60 27925 009) on puolestaan varsin sofistikoitu ja salonkikelpoinen ja silkkaa jazzia. Ja yhtä kappaletta lukuunottamatta englanninkielinen, mikä ei varmastikaan paria vuotta aiemmin olisi Neuvosto-Virossa ollut edes mahdollista. Rockahtavamman bändin sijaan taustoja soittaa Suomessa 2000-luvun vaikuttanut fonisti, huilisti ja vibrafonisti Helmut Anikon (1947–2003) pienempi jazzyhtye ja myös hänen johtamansa big band – moitteen sijana muuten taas se, että muusikoita ei mainita erikseen. Kahdella kappaleella säestyksestä vastaa pelkällä pianolla Vraitin monivuotinen musiikillinen luottokumppani Jaak Jürisson (s. 1956).
Albumin ainoa virolainen kappale on multi-instrumentalisti ja säveltäjä Uno Naissoon (1928–1980) hieno klassikkoballadi Neil päevil, jota Virossa lauletaan edelleenkin. Naissoon kappaleen lisäksi Anikon pienempi bändi säestää kahta standardia: Rube Bloomin (1902–1976) ja Harry Rubyn (1895–1974) svengaava Give Me the Simple Life 1940-luvulta on tuttu esimerkiksi Ella Fitzgeraldin (1917–1996) levyttämänä 1960-luvulta, ja toinen on puolestaan uudempi ja silkkaa yksinkertaista bluesia, Gregg Allmanin (s. 1947) Some People Cry the Blues, jonka oikea nimi taitaa kylläkin olla Brightest Smile in Town. Joku saattaa muistaa sen Ray Charlesin (1930–2004) levyttämänä, myös 1960-luvulta. Anikon big bandin kanssa Vrait tulkitsee neljä jazzstandardia: Matt Malneckin (1903–1981) ja Frank Signorellin (1901–1975) Stairway to the Stars (muun muassa Ella Fitzgerald), J.Mayo Williamsin (1894–1980) Fine Brown Frame (Nellie Lutcherin (1912–2007) hitti 1940-luvulta – lukemattomia myöhempiä levytyksiä), Charles Williamsin (1898–1965) Sugar Blues peräti 1920-luvulta (myös Fitzgerald 1940-luvulla) ja Charlie Shaversin  (1920–1971) Undecided (jälleen muun muassa Fitzgerald), joka on perusswingiä parhaimmillaan – ainakin näin maallikolle. Jürissonin pianon säestyksellä Vrait esittää kaksi tulkintaa. Manning Sherwinin (1902–1974) ja Jack Stracheyn (1894–1972) oikein koskettava – vaikkakin ehkä vähän imelä – rakkauslaulu A Nightingale sang in Berkeley Square on britti-ikivihreä, josta on lukemattomia levytyksiä – Vera Lynnin (s. 1917) lienee kuuluisin, mutta mahtuu joukkoon myös vaikkapa Nat King Cole (1919–1965). Eikä tarvitse Vraitin hävetä kovassa joukossa. Tämän hän todistaa myös levyn päätöskappaleella, joka on Jürissonin sähköpianollaan säestämä kehtolaulu (trad.) Black Sheep. Sen kuulas, kirkas ja korkealla kulkeva tulkinta herätti mielessäni jopa ilmaisun "ihmeen kaunis". 
Levyn perusrakenne on tietysti vähän hajanainen, mutta itse asiassa pieni ja tiukka bändi, big band ja pelkkä piano vuoroteltuina tuovat sellaista vaihtelua, ettei standardipitoinen sisältö kuitenkaan ala käydä puuduttavaksi. Albumilla on kokonaisuudessaan hyvä rytminen rakenne. Kyllä tämä levy onkin selvästi yksi virolaisen kevyen musiikin klassikoista. Vraitin skaalan venyvyys on myös vaikuttava: näin hän on siirtynyt Linda Ronstadt -tyyppisestä rokahtavasta naapurintytöstä myös suurten mittojen estraaditaiteilijoiden joukkoon – ja muutakin on vielä luvassa myöhemmässä vaiheessa uraa.
Tyylikäs ja myös tyyliin sopiva on Kalle Toomperen suunnittelema kansi, joka muuten voittikin palkinnon yleisliittolaisessa [üleliiduline, tämä outo ja silloin omituisena aikana käytetty termi tarkoittaa siis "koko Neuvostoliiton käsittävää" erotukseksi esimerkiksi "vain Viron sosialistista neuvostotasavaltaa käsittävää"] levynkannen suunnittelukilpailussa. Toompere on itse asiassa useitakin levynkansia tehnyt yksi virolaisen graafisen suunnittelun klassikoista, johon tulemme vielä palaamaan.