Sven Grünberg & Mess

Sven Grünberg (s. 1956) on sitten kai se kaikista omituisin virolainen rockmuusikko. Hänen bändinsä Mess, "Viron ensimmäinen progebändi", perustettiin vuonna 1974, ja se jatkoi toimintaansa kai osapuilleen vuoteen 1977. Bändissä soittivat kosketinsoittimia – muun muassa insinööri Härmo Härmin (s. 1949) kehittelemiä syntikoita – itse Grünberg, basistina toimi Matti Timmermann (?), rumpalina Ivar Sipra (s. 1954) ja kitaristina Elmu Värk (s. 1956) ja sittemmin vielä muita lyömäsoittimia soitti Andrus Vaht (s. 1951). Lavastuksista, diashowsta ja valoista keikalla vastasi kovan luokan kuvataiteilija, viron kineettisen taiteen pioneeri Kaarel Kurismaa (s. 1939), ja tässäkin suhteessa bändi lienee aikamoinen edelläkävijä.

Mess ei neukkuaikana varsinaisesti päässyt levylle – äänityksiä on kylläkin julkaistu myöhemmin – eikä vuonna 1980 ilmestyneellä esikoislevyllä, kolmen kappaleen EP:llä Sven Grünberg & Mess (Melodija C62–13695–6) esiinny Grünbergin lisäksi kuin yhdellä kappaleella harpisti Leelet Reimann (?) ja rumpali Vaht, joten on se vähän kuin Grünbergin soololevy – niin kuin seuraavat kaksi neukkuaikaista LP:täkin. Bändin isomman joukon progemeininkiä voi tarkastella tästä vuonna 1975 äänitetyllä kappaleella Valged hommikud, jonka sanat – hitto soikoon! – ovat Katri Valan (1901–1944) kynästä. (Älkää hermostuko, ne sanat alkavat vähän ennen kuuden minuutin kohtaa.)  

Pikkulevyllä on siis vain kolme biisiä. A-puolen täyttää seitsenminuuttinen Hingus (= Henkäys), ja B-puolella saman verran aikaa vievät Algus ja Nimetu, molemmat Grigori Kromanovin (1926–1984) ohjaamasta elokuvasta Hukkunud alpinisti hotell (1979) – kulttielokuva, jota en valitettavasti vielä ole nähnyt.

Vähän sellaista ufomaista avaruusromua tämä Grünbergin soitto on, äänimatto on mahtava ja hypnoottinen, ja tavallaan on sama, onko levyllä yksi biisi vai kuusi – ainakin minä koen sen yhtenä äänivirtana, jossa ei juurikaan ole melodisia tai muitakaan rakenteellisia ulottuvuuksaia. Aika hieno ja vaikuttava lopputulos kuitenkin on.

Kummallisen kiehtovan fiiliksen täydentää Kuurismaan tekemä kansi. Muita vinyylikansia hän ei sitten suunnitellukaan. Niin että tämä outo pikkulevy on monessakin suhteessa aikamoinen keräilykohde.     

Arvo Pilliroog: Soolo-septett

Fonisti ja klarinetisti Arvo Pilliroogin (1946–1993) teki urallaan kaksi soololevyä. Kun ensimmäisenä äänitetty oli keskittynyt ison bändin soittamiin virolaisiin klassikoihin, toisessa hän päästää pienen bändin kanssa jazzvirtuoosin kykynsä kunnolla irti. Vuonna 1986 äänitetyllä ja vuonna 1987 ilmestyneellä Soolo-septetillä (Melodija C60 25717 007) mukana ovat Pilliroogin lisäksi trumpetisti Priit Aimla (s. 1963, myös klassista musiikkia eri kokoonpanoissa), Kuhmossakin vaikuttanut ja Suomessa auto-onnettomuudessa kuollut vetopasunisti Heiki Kalaus (1950–2007), monessa rockbändissäkin soittanut pianisti Margus Kappel (s. 1956), kitaristilegenda Tiit Paulus (s.  1945), muun muassa viime vuoden Porin jazzissakin esiintynyt basisti Toivo Unt (s. 1951) ja ties kuinka monessa rock- ja jazzkokoonpanossa soittanut rumpali Andrus Vaht (s. 1951). 

Virolaissäveltäjistä ovat mukana Kustas Kikerpuu (1937–2008), Uno Naisoo (1928–1980), Eugen Felicius (1941–1994) ja Pilliroog itse. Ulkomailta tulevat Nick La Rocca (1889–1961), jonka ikivanhan ikistandardin Tiger Rag – kuunnelkaapa vaikka tästä Art Tatumin (1909–1956) versio – Pilliroog on sovittanut ja josta levyn kansikin tulee.

Meno on aika hurjaa, ja väliin sävellykset hajoavat improvisoinnin kaltaisessa menossa ihan palasiksi, ja ainakin minun kouluttamattomalle jazzkorvalleni ollaan jo lähellä free jazzia. Ainakin neukkukuvioissa tämä on ollut tosi freetä. Hieno levy.

Margus Haavamägin (s. 1959) kansi on toisenkin hänen Pilliroogille suunnitelemansa kannen tavoin varsin tyylikäs. 

VSP Projekt

Virolaisen progen yksi suurista klassikoista on VSP Projekt, lyhytikäinen bändi, joka kokoontui oikeastaan lähinnä vain tätä yhtä projektia, vuonna 1988 äänitettyä ja vuonna 1989 ilmestynyttä LP:tä VSP Projekt (Melodija C60 28195 004) varten. Keikkoja bändi ei juurikaan tehnyt, ja kaikki soittajat kuuluivat samaan aikaan myös muihin bändeihin. Tähän väliaikaiseen kitaristilegenda Riho Sibulin (s. 1958) johtamaan bändiin kuuluivat lisäksi kosketinsoittaja Aare Põder (?), joka muutti sittemmin Ruotsiin, basisti Raul Vaigla (s. 1962) – jonka 2000-luvun sooloalbumilla soittaa muuten rumpuja Sami Kuoppamäki (s. 1971) – ja rumpali Andrus Vaht (s. 1951). Kahdella kappaleella vierailee myös buddhalainen kosketinsoittajalegenda Sven Grünberg (s. 1956). Bändin nimi tulee jäsenten sukunimien alkukirjaimista (Vaigla, Sibul ja Põder). Kaikki olivat progemiehiä: nauhattoman basson mestari Vaigla ja kosketisoittaja Põder tulivat Radarista, Sibul Kasekesta ja In Spestä, Vaht oli myös Rujan, Sven Grünbergin Messin ja Kaseken lisäksi kokenut jazzmies.
Tyyylillisesti VSP Projekt on aika samantyyppinen kuin se ehkä kuuluisin virolainen progeklassikko Kaseke, eikä ihmekään, sillä Sibul ja Vaht olivat soittaneet siinäkin bändissä. Sävy on väliin melko jazzahtavaa fuusiota, eikä tarttuvilla riffeillä tai rockmelodioilla juurikaan juhlita – varmaan jopa vähemmän kuin Kasekessa. Sävy on kuitenkin tosi hienostunut, vaan eipä tällaista ryppyotsaista fuusioprogea ihan joka viikko jaksaa kuunnella. Hieno ja tyylikäs levy silti. Teemoja kehitellään kiinnostavasti rakentaen, ja kappaleissa riittää jäntevyttä.
Levyn soitolle uskollisen tyylikkään kannen on suunnitellut kuvataiteilijana ja arkkitehtina tunnettu Jüri Okas (s. 1950). Muita levynkansia hän ei sitten ole tehnytkään.

Kaseke: Põletus

Kasekesta puhuessa pitäisi kai pitää kieli keskellä suuta. Bändi on nimittäin virolaisen progen  pyhimpiä nimiä, ja heidän ainoan LP:nsä – bändi levytti myös yhden EP:n – asema progekeräilijöiden keskuudessa on vähän kuin meidän Kalevalamme, joskaan ihan samanlaisia rahamääriä ei tarvitse liikutella, kun menee levyostoksille. Kaseken LP Põletus (= Poltto) ilmestyi vuonna 1983 (Melodija C60 19829 008), ja tuolloin bändiin kuului basisti Priit Kuulberg (s. 1955, muun muassa Ruja ja In Spe), rumpali Andrus Vaht (s. 1951, muun muassa Mess, Ruja ja VSP Project), kosketinsoittaja Mart Metsala (s. 1960, muun muassa In Spe), huilisti Peeter Malkov (s. 1957, muun muassa Propeller ja Ultima Thule) sekä kaksi kitaristia: Riho Sibul (s. 1958, muun muassa VSP Project, Propeller, In Spe ja Ultima Thule) ja Ain Varts (s. 1959, muun muassa Propeller, In Spe ja Avicenna). Edellisenä vuonna ilmestyneellä EP:llä soitanut, enemmän jazzpiireissä tunnettu pianisti Tõnu Naissoo (s. 1951) oli jäänyt pois ja Metsala tullut tilalle. Bändi oli perustettu vuonna 1980, ja virolaisittain harvinaisesti se myös hajosi aika pian, vuonna 1984. Mutta useat bändithän nousevat siten taas nostalgisesti lavalle. Niin Kasekekin vuonna 2006 Tallinnan Rock Cafessa.  

Kaseke on siis vähän niin kuin 1980-luvun paremmanpuoleisen virolaisen rockin Kuka kukin on, ja kyllä se kuuluukin väliin komeasti – varsinkin kun kaksi kitarasankaria alkavat ottaa mittaa toisistaan ja käyvät rinnan komeaan attakkiin. Onhan meno toki vähän sellaista äijien ryppyotsaisuutta, jota ei nykyaikana oikein tahdo jaksa kuunnella ilman pientä hymynkaretta. Kai tämänkin saa todeta?

Kaikki kappaleet ovat instrumentaaleja, ja mukana on myös klassisen musiikin harrastajille yksi Erkki-Sven Tüürin (s. 1959) kappale. Vielä kun mainitsee kaksi muuta vierailevaa säveltäjää – pianisti ja virolaisen musiikin monitoimimies Olav Ehala (s. 1950) ja monipuolisena rock- ja jazzmiehenä tunnettu Margus Kappel (s. 1956, soitti myös jonkin aikaa Kasekessa) –, on selvää, että tälle levylle kiteytyy valtava määrä virolaista 1980-luvun rockenergiaa. Tyyli liikkuu väliin enemmän jazzin suunnassa ja väliin taas rockahtavammissa riffeissä. Kokonaisuutta voisi kai luonnehtia fuusiomusiikiksi. Kyllä tämä klassikon asemansa ansaitsee. Eräs jazztuttavani tosin sanoi levyä vähän kuultuaan, että "tuohan menisi aivan täydestä Tavastia-klubilla". Tulkitkaa miten haluatte.

Useita muitakin levynkansia suunnitelleen Margus Haavamägin (s. 1958) kansikin on varsin tyylitietoinen.  

PS. Tarkka suomalainen huomaa myös sen hauskan yksityiskohdan, että takakannen kuvassa Kuulbergilla on MS:n mainospaita yllään. Kyseessähän on suomalaisen äänentoistoalan legendan Matti Sarapaltion (s. 1940) firmasta MS Audiotron.

Helmut Aniko: Meenutus

Helmut Aniko (1947–2003) valmistui Tallinnan musiikkikoulusta huilistiksi, mutta on sittemmin tunnettu myös saksofonistina ja vibrafonistina. Hän on on yksi virolaisen jazzin suurista legendoista, mutta ei hänkään omalla nimellään saanut neukkuaikana tehdä kuin kaksi albumia. Tosin hän soitti eri soittimiaan useammalla muullakin levyllä, ja hänen sekä pienempi että big bandinsa soitti muun muassa Silvi Vraitin jazz-levyn Embrace taustat.

Tällä vuonna 1989 äänitetyllä ja vuonna 1990 ilmestyneellä Anikon esikoisalbumilla Meenutus (= Muistutus) (Melodija A60 000615 007) on mukana vain pieni bändi: yhden oman albumin neukkuaikana levyttänyt Tiit Paulus (s. 1945) soittaa kitaraa, kansainvälisestikin kokenut ja esimerkiksi Porissa useampaankin vieraillut Toivo Unt (s. 1951) soittaa läskibassoa ja rumpuja soittaa myös useassa kovassa rockbändissä (muun muassa Ruja ja Kaseke) soittanut Andrus Vaht (s. 1951), joka on sittemmin muuttanut Norrköpingiin ja soittaa nykyään 1920-luvun Jazzia yhtyeessä Red Hot Jazz Band. Viron 1980-luvun kovin jazz- ja rockmimmi Silvi Vrait  (s. 1951) vierailee laulajana yhdellä raidalla. 

En ole eläissäni juurikaan harrastanut jazzia, vaikka olen aina jotenkin intuitiivisesti arvostanut sen moniakin tyylisuuntia. Siksi onkin tavallaan helppo – varsinkin kun ikääkin on jo karttunut – heittäytyä vain kuuntelemaan ja nauttia. Ei ole mitään koulukuntaisia rajoituksia ja tiukkoja sääntöjä sille, miten ja miksi joku on hyvää tai huonoa. Anikon levy vei minut heti mukaansa. Soitto on tiukkaa ja vähäeleistä vaikkakin rentoa, ilmaisu muistuttaa improvisaatiota vaikka ei se ihan sitä taidakaan olla, mutta sen vaikutelman tuottaminen on ilmeisesti myös yksi taitolaji. Suurin osa biiseistä on jaskaksi muunnettua kansanmusiikkia, kuten esimerkiksi Vraitin laulama Mullu mina kuidu karjas käysin, joka mukavana yllätyksenä onkin suomalainen kansanlalulu Tein minä pillin pajupuusta. Ainoa kansainvälinen standardi on Jerome Kernin (1985–1945) Yesterdays 1930-luvulta, jonka live-versiota voi kuunnela Youtubesta vaikka Wes Montgomeryn 1960-luvun versiona. Muu biisit ovat Anikon käsialaa.

Hieno levy, jota voi kuunnella yhtä hyvin intensiivisesti keskittyen tai sitten vain taustalla tunnelmaa antamassa, minkä senkin kehtaa jo sanoa ääneen, vaikkei se niin älyllistä olisikaan.

PS. Aniko toimi Viron valtiollisen filharmonian leivissä ja myös Viru-hotellin kabareen pomona (1981–1991) ja sittemmin musiikinopettajana Tabasalussa. Hän muutti Suomeen vuonna 2000 ja toimi muun muassa Kuopion konservatorion opettajana, ennen kuin kuoli Kaavilla surullisen ennenaikaisesti vuonna 2003.