Apelsin [III]

Apelsin sai odottaa kolmannen albuminsa ilmestymistä edellisestä peräti seitsemän vuotta, mutta Virossahan bändit eivät juurikaan hajoa eivätkä paljoa urallaan edes levytä. Bändin kolmas LP, nimeltään jo kolmatta kertaa mielikuvituksellisesti Apelsin (Melodija C60 26527 007) äänitettiin vuonna 1987, ja levy ilmestyi vuonna 1988. 

Bändin kokoonpano oli vaihtunut jonkin verran. Vanhasta bändistä jatkoivat vielä nokkamies Tõnu Aare (s. 1953) sekä Ants Nuut (s. 1950) ja Mati Nuude (19341–2001). Uusina olivat mukaan tulleet Meelis Laido (s. 1960, laulu, piano, urut, syntetisaattori, haitari ja huilu, sittemmin Viron Silja Linen toimitusjohtaja), laulaja Anders Loigom (?, on levyttänyt myös Mikko Perkoilaa (s. 1950) viroksi), Indrek Hiibus (?, lyömäsoittimet) sekä bassossa H. King (?) ja Igor Trunin (?).  

Lauletut biisit ovat jälleen melko iskelmällistä jööttiä, tässä malliksi vaikkapa Aaren Matkalaul, jota ei tarvitse montaa kertaa vuodessa kuunnella. Ulkomaisia biisejä on ainoastaan brasilialaisen Waldir Azevedon (1923–1980) Amorada, komeasti rullaava instrumentaali, sekä levyn päättävässä potpurrissa Mikis Theodorakisin (s. 1925) Zorbas-katkelma. B-puoli on miltei kokonaan instrumentaalinen ja itse asiassa täynnä aika sympaattista soittoa ja kertoo myös sen, että bändin jäsenet ovat ihka aitoja pelimanneja, jotka soittimensa sekä myös yhteissoiton hallitsevat. Oletan, että Apelsin on aina ollut kova kapakkabändi ja taidan vielä pyrkiä heitä joskus kuuntelemaankin, vaikka ei tämäkään levy kokonaisuudessaan niin kaksinen olekaan.

Graafisen suunnittelija Villu Järmutin (s. 1948) ja valokuvaaja Enn Kärmasin (s. 1943) kuorittu appelsiinikansi on ihan hauska.

 

 

Apelsin [II]

 

Jo Apelsinin ensimmäinen albumi kertoi, että kunnon pelimanneista ja ilmeisen hyvästä keikkabändistä on kyse, mutta levybändin sijaan bändi tuntui kuitenkin sellaiselta tanssipaikkojen perustahkoajaporukalta, jota ei niin hirveästi olisi edes tarvinnut tallentaa levylle. Bändin toinen, vuonna 1980 äänitetty ja vuonna 1981 julkaistu albumi Apelsin (Melodija C60–15353/15978) on mielestäni vielä ensimmäistäkin heikompi – mitä tulee siis sekä sävellysmateriaaliin että laulajien äänivarantoon. Soitto kyllä kulkee sinänsä mallikkaasti.

Bändin kokoonpano oli melkein sama kuin esikoisella. Johtohahmo Tõnu Aare (s. 1953) sekä kitaristi Ivo Linna (s. 1949) olivat ryhtynyt myös laulamaan, ja bändiin oli liittynyt myös toinen lyömäsoitinartisti, Jaan Kirss (s. 1952) – muuten kokoonpano oli muuttumaton. Vierailijana toimiva jazzfonisti Helmut Aniko (1947–2003) soittaa yhdellä kappaleella saksofonia ja yhdellä syntikkaa, mikä ei muuten muuta menoa yhtään sen paremmaksi tai edes jatsahtavammaksi.     

Kappaleet ovat samanlaista kantrivoittoista jytkettä kuin esikoisellakin. Aare on säveltänyt suuren osan omista kappaleista. Niissä seikkallaan peruscountryn, -rockin, boogie woogien ja honky tonkin maailmassa vailla sen kummempia ambitioita. Aaren ja Linnan lisäksi Jaan Arder (s. 1952) laulaa kaksi biisiä ja Mati Nuude (1941–2001) yhden biisin – päävastuu laulajana on kuitenkin Linnalla. Linnahan on virolaisessa kevyessä musiikissa jotenkin legendaarinen hahmo, mutta pakko on todeta, että laulajana hän jää kyllä hyvin tavalliselle reittilaiva- tai tanssipaikkatasolle. Livenä hänen karismansa voi toki olla suurempi, mutta levyllä fiilis jää varsin vaatimattomaksi. Tästä voi kuunella vaikka levyn ehkä huonoimman kappaleen Raamid. Käännöskappaleista vastaavat Georg Kajanus (s. 1946, vähän yllättäen suomalaista sukujuurta oleva englantilaisen Sailor-yhtyeen nokkamies), jonka Shakespeare on aika surkeaa roskapoppia, irlantilainen easy listening-klassikko Joe Dolan (1939–2007), jonka Viis viimast on varsin tylsää poppia sekin sekä Merle Haggard (s. 1937), jonka Saatuse laev on vielä hirveämpi – siis oikeasti aivan kauhean veltto ja tylsä biisi. 

Yksikään biisesit ei nouse sen korkeammalle tasolle, vaikka esimerkiksi Aaren Aeg ei peatu onkin jonkinlainen klassikko edelleenkin. Ihan en ymmärrä sitä, miksi näin on. 

Ivo Linnan isoveljen Taivo Linnan (1946–2001) kansi on kai ihan hauska.

Apelsin

Vuonna 1974 perustettu ja edelleenkin toimiva Apelsin on yksi neukkuajan Viron suosituimpia yhtyeitä, keikkabändi joka soitti jokaiselle vähän jotain – taustalla vaikutti kuitenkin koko ajan maan- tai ehkäpä kansanläheinen countryviritys ja sellainen humoristisuus, jota ei ole tapana kutsu kovin älylliseksi. 

Bändin ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat johtohahmo Tõnu Aaren (s. 1953, kitara, mandoliini ja huuliharppu) lisäksi Ants Nuut (s. 1950, vetopasuuna ja laulu), Harry Kõrvits (s. 1953, lyömäsoittimet) ja Jaan Arder (s. 1952, laulu ja viulu). Ensimmäisen albumin Apelsin (Melodija C60 07809–10) ilmestyessä vuonna 1978 bändiin olivat liittyneet myös Gunnar Kriik (1952–2001, basso ja viulu), Mati Nuude (1941–2001, laulu ja balalaika) ja myöhemmin Rock Hotelista tuttu laulaja Ivo Linna (s. 1949, kitara). Aare, Arder ja Nuut ovat vieläkin mukana.

Suurin osa kappaleista on Aaren käsialaa, mutta mukana on myös kansainvälisiä hittejä kuten Hank Williamsin (1923–1953) Jambalaya (1952, kannessa Jambolaya), Wilhelm Groszin (1894–1939) Capri saarel (joka kannessa on merkitty sanoittaja Jimmy Kennedyn (1902–1984) nimiin), Giovanni Battista Martinin (1706–1784) Armurööm ja Angel Villoldon (1861–1919) Kaks punast huult (suomeksikin useasti levytetty tango Tulisuudelma). Meno on letkeää ja reteää mutta pohjimmiltaan sittenkin vähän tylsää ja tekopirteää. Soittaahan nämä äijät osaavat, mutta tällainen showtyyppinen huumorikantri taitaa olla kuitekin enemmän livenä kuultavaa kapakkamusiikkia. Tässä muutamia levyltä poimittuja biisejä YouTubesta: Western, Capri saarel, Purjed, Tuukrilaul ja Igatsus. 

Muutaman muunin kannen tehneen Tiina Linnan (s. 1946) kansi on varsin tavanomainen. Hauskaltahan veijarit toki näyttävät.

PS. Bändin nimi Apelsin on tullut appelsiinilaatikoista, jotka neukkuaikana olivat tietysti länsimaisen vapauden symboleita. Näin ainakin jälkikäteen on kerrottu.

 

 

Fix: Värviline maailm

Tarttolainen rockbändi – yksi Viron legendaarisimmista – Fix  perustettiin jo vuonna 1968, ja bändi toimii toisinaan edelleenkin. Hauskaa on myös se, että vaikka bändissä on kuluneen 40 vuoden aikana ollut kaikkineen 36 jäsentä, on nykyinen kokoonpano melkein sama kuin esikoisalbumilla Värviline maailm (Melodija 33C 60–11543–4), joka ilmestyi vuonna 1979. Edelleenkin toimivia jäseniä ovat hieno ja monipuolinen laulusolisti Silvi Vrait  (s. 1951), monessa muussakin bändissä (muun muassa Justament, ROSTA aknad, Pantokraator ) soittanut tyylikäs ja hillitty soolokitaristi Viktor Vassiljev (s. 1954), nykyään myös soolouraa luonut pianisti ja urkuri Evald Raidma (s. 1953), rumpali ja toisinaan myös kitaristi sekä itse asiassa yksi Viron hienoimmista rocksäveltäjistä – tällainen ajatus alkaa vahvistua esimerkiksi Vraitin soololevyjä kuunneltuani – Priit Pihlap (s. 1958), kosketinsoittaja Väino Land (s. 1949) joka nykyään soittamisen sijaan toimii bändin managerina ja äänimiehenä, viulisti ja säveltäjä Vello Toomemets  (s. 1954) joka on soittanut myös suositussa folkrock-bändissä Kukerpillid. Itse asiassa vain basisti on vaihtunut, myös ahkerana sanoittajana tunnettu Juhan Sütt (sittemmin muun muassa Suveniir) on nykyään korvattu Mait Paldralla. Vierailevia tähtiä on kaksi: Apelsinista tuttu Tõnu Aare (s. 1953) soittaa huuliharppua yhdellä kappaleella ja jazzlegenda Helmut Aniko (1947–2003) huilua yhdellä.

Niin klassikko kuin Fix onkin, niin ei tämä esikoisalbumi kuitenkaan nyt ihan fantastinen ole. Sitä leimaa tietty neuvostoajan naiivius – noin niin kuin rankemmassa rockmielessä – ja väliin ihan soitollinenkin kömpelyys. Esimerkiksi ne muutamat kerrat, kun joku syntikan kaltainen soitin välähtää esiin, kuulostaa se ihan kauhealta. Kokonaisuus on kuitenkin aivan hauska. Fix on sympaattinen sekoitus country rockia, iskelmällistä poppia ja jotain vaikeasti määriteltävää kalifornialaistyyppistä hippimäistä menoa. Ja on mukana myös yksi aivan tavattoman hieno biisi, jota tulen kuuntelemaan todennäköisesti vielä moneen kertaan: Toomemetsin säveltämä Nukruse linn (= Alakuloinen kaupunki) kulkee jotenkin unenomaisesti korkealta ja kuulaasti, ja Anikon jazzahtava huilu lisää vielä sen omituista tenhoa. Kappaleessa on kaikki ikiklassikon ainekset. 

Se on kai vielä todettava, että lauluhommat olisi kyllä kannattanut jättää pelkästään Vraitin harteille. Jostain kumman syystä suurin osa Viron miespuolisista rocklaulajista saa koko homman kuulostamaan iskelmältä – näin on myös Fixin laita silloin, kun äijät tarttuvat mikkiin. Onneksi Vrait on kuitenkin se johtava solisti. Eräs virolainen ystäväni kertoi äskettäin, että Vraitia nimitettiin aikoinaan "Tarton Janis Jopliniksi", mutta tämän ilmaisun osuvuudesta en kuitenkaan ole täysin vakuuttunut. Ainakaan tyylilaji ei ole sama.