Jaak Jürisson

Kosketinsoittaja ja säveltäjä Jaak Jürissonin (s. 1956) levytysura kertoo siitä tragediasta, jonka neukkuaika virolaiselle kulttuurille tuotti. Jürisson on yksi hienoimmista virolaisen kevyen musiikin säveltäjistä sekä myös osaava pianisti ja bändimies. Silti hän ei saanut neukkuaikana omalla nimellään tehdyksi kuin yhden vaivaisen 7-tuumaisen EP:n (Melodija C62 21283 002) vuonna 1984. 
Mutta sitäkin hienompi tämä pikkulevy on. Tämä levy on joka tapauksessa yksi virolaisen progen kulmakivistä, vaikka sen nykymaine ei niin kova olisikaan.
A-puolen aloittaa yhdessä hanuristi Henn Rebanen (s. 1952) kanssa sävelletty Vaid ärgata. Bändi soi komeasti – varsinkin Ain Vartsin kitara – ja Jürissonin miehekäs, konstailematon ääni sopii mainiosti soundiin. Samaa jatkuu Jürissonin omalla biisillä Kes lööb hingekella kotkale. 
B-puolella sointia piristää Taivo Niitvägin huilu. Molemmat taidokkaasti rakennetut biisit – Muusika sünd ja Pisipojale – ovat Jürissonin kynästä. Kaikkien neljän biisin sanoista vastaa minulle täysin oudoksi jäänyt runoilija Peep Liblik (s. ?).
Ja tässä koko pelimannijoukko: Jürisson, laulu, syntetisaattori, piano (A1–2, B1–2), Ain Varts (s. 1959), kitarat (A1–2, B1–2), Uno Kõrsmaa (s. ?), kitara (A2), Margus Kappel (s. 1956), syntetisaattori (A2), Sven Himma (s. 1961), lyömäsoittimet (A2, B2), Ivo Varts (s. 1961), lyömäsoittimet (A1, B1), Toivo Unt (s. 1951), basso (A1–2, B1–2), Taivo Niitvägi (s. 1955), huilut (B1), Tõnu Naissoo (s. 1951), syntetisaattori (B2), Rein Roos (s. ?), kellopeli (B1).
Hölmön kannen on suunittelut Silver Vahtre (s. 1953), joka on tehnyt kymmenisen muutakin levynkantta. 
Tämä levy pitää ainakin tällä hetkellä vakaasti paikansa henkilökohtaisella virolaisen rockin TOP 10 -listallani.
  

Helmut Aniko & His VIB-Project

Saksofonia, huilua ja vibrafonia soittaneen virolaisen jazzklassikon Helmut Anikon (1947–2003) esikoislevy Meenutus vuodelta 1990 oli aika intiimi ja myös vähän kokeilevakin, kun taas hänen toinen vinyylinsä, Riiassa ilmestynyt Helmut Aniko & His VIB-Project (RiTonis / Melodija C60 31195 006) on standardimaisempaa big band -materiaalia. Tämä isompi bändikin oli kuitenkin varsin hyvin yhteen hitsautunut, sillä se toimi Viru-hotellin varietee- ja taustabändinä pitkään – siitä nimi: VIB = Viru Boys (bändin nimen kirjoitustapa vähän vaihtelee, viivalla ja ilman ja isoilla tai pienillä kirjaimilla). Bändiin kuuluivat Anikon (huilu, altto- ja baritonisaksofoni) lisäksi Arvo Pilliroog (1946–1993, sopraano- ja tenorisaksofoni), Urmas Lattikas (s. 1960, piano ja Hammond-urut), Toivo Unt (s. 1951, basso), Mati Põllu (?, rummut), Koit Kernumees (s. 1947, trumpetti), Tarmo Marken, (?, trumpetti), Heiki Kalaus (1950–2007, vetopasuuna), Siim Poll (s. 1956, syntikka), Uno Lättemägi (?, kitara) ja Dmitri Dmitrienko (? lyömäsoittimet). Kahdella biisillä Untin korvaa bassossa vieraileva Raul Vaigla (s. 1962).     

En tunne tarinan taustoja, mutta suurin osa biiseistä on Jukka Linkolan (s. 1955) kynästä: Pöördepunkt, Lapinkulta Blues, Terra mia ja Laupäev. Lattikas on säveltänyt yhden biisin ja Aniko itse kaksi. Vähän sellaista pönäkkää tällainen isomman bändin jazzin soitto tuppaa mielestäni aina olemaan. On siis tunnustettava, että tämä ei oikein ole minun lajiani, joten en todellisuudessa tiedä lainkaan sitä, kuinka hyvästä bändistä mahdollisesti on kyse. Väliin soittajat tuntuvat kuitenkin irtoavan vähän rajummin biisien perusrakenteesta, ja kuulija ikään kuin herää tarkentamaan havaintoaan. Silloin bändi kuulostaa hyvältä. Täytyy siis vain harjoitella ja kuunnella lisää.

Villu Järmutin (s. 1948) kansi on ihan hieno.     

 

Jaak Joala & Radar

Jos Jaak Joala (s. 1950) haki edellisellä pikkulevyllään roolia jostain Elton Johnin (s. 1947) ja Cliff Richardin (s. 1940) välistä, niin toisella – ja myös viimeiseksi jääneellä – Radarin kanssa tehdyllä 7-tuumaisella, vuonna 1981 äänitetyllä ja vuonna 1982 julkaistulla EP:llä Jaak Joala & Radar  (Melodija C62–16597–8) esikuvana on yhdysvaltalainen lauluntekijä Billy Joel (s. 1949), jonka käsialaa ovat molemmat pikkulevyn A-puolen biisit. Kõik Leyna jaoks (eli All for Leyna, 1980) on ihan joutavaa popinrytkettä, eikä Ausus (= Rehellisyys – useita levytyksiä myös suomeksi – eli iso hitti Honesty, 1979) sekään nyt ihan kuolematon ole, vaikka onhan siinä jotain emotionaalista voimaa. Vai olisiko se vain nyt sitten sitä tarttuvuutta? B-puolella ovat mukana ilmeisen venäläinen hittinikkari V. Sevastjanov (?), jonka Karusell on kai ihan pirteä, sekä "Viron Burt Bacharach" Kustas Kikerpuu (1937–2008), jonka Päike paistma jääb on ihan rehellisenä virolaisena iskelmänä ehkä sitten kuitenkin se levyn kiinnostavin biisi, mikä ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole kovin paljoa. Huono levyhän tämä nimitäin on.  

Radar oli kuluneena aikana kokemut myös muutoksia. Kosketinsoittaja Sergei Pedersen (s. 1953) ja rumpali Paap Kõlar (s. 1954) jatkoivat vanhasta kokoonpanosta. Kitaraa olivat tulleet soittamaan Riho Lilje (s. 1953, nykyään muun muassa Laineen musiikillinen johtaja) ja bassoa Toivo Unt (s. 1951, kovan luokan jazzmies). Jatsahtavampaan suuntaan meneminen ei bändin soitossa kuitenkaan erityisesti kuulu.

Palkintojakin voittaneen Sirje Eelman (s. 1950) suunnittelema kansi ei sekään ole kovin ihmeellinen. Se onkin hänen ainoa vinyylikantensa.   

 

Arvo Pilliroog: Soolo-septett

Fonisti ja klarinetisti Arvo Pilliroogin (1946–1993) teki urallaan kaksi soololevyä. Kun ensimmäisenä äänitetty oli keskittynyt ison bändin soittamiin virolaisiin klassikoihin, toisessa hän päästää pienen bändin kanssa jazzvirtuoosin kykynsä kunnolla irti. Vuonna 1986 äänitetyllä ja vuonna 1987 ilmestyneellä Soolo-septetillä (Melodija C60 25717 007) mukana ovat Pilliroogin lisäksi trumpetisti Priit Aimla (s. 1963, myös klassista musiikkia eri kokoonpanoissa), Kuhmossakin vaikuttanut ja Suomessa auto-onnettomuudessa kuollut vetopasunisti Heiki Kalaus (1950–2007), monessa rockbändissäkin soittanut pianisti Margus Kappel (s. 1956), kitaristilegenda Tiit Paulus (s.  1945), muun muassa viime vuoden Porin jazzissakin esiintynyt basisti Toivo Unt (s. 1951) ja ties kuinka monessa rock- ja jazzkokoonpanossa soittanut rumpali Andrus Vaht (s. 1951). 

Virolaissäveltäjistä ovat mukana Kustas Kikerpuu (1937–2008), Uno Naisoo (1928–1980), Eugen Felicius (1941–1994) ja Pilliroog itse. Ulkomailta tulevat Nick La Rocca (1889–1961), jonka ikivanhan ikistandardin Tiger Rag – kuunnelkaapa vaikka tästä Art Tatumin (1909–1956) versio – Pilliroog on sovittanut ja josta levyn kansikin tulee.

Meno on aika hurjaa, ja väliin sävellykset hajoavat improvisoinnin kaltaisessa menossa ihan palasiksi, ja ainakin minun kouluttamattomalle jazzkorvalleni ollaan jo lähellä free jazzia. Ainakin neukkukuvioissa tämä on ollut tosi freetä. Hieno levy.

Margus Haavamägin (s. 1959) kansi on toisenkin hänen Pilliroogille suunnitelemansa kannen tavoin varsin tyylikäs. 

Avo Tamme: Eesti loits

Avo Tamme (s. 1938) on aika arvoituksellinen virolainen jazzmuusikko. Sen tiedän, että häntä nimitetään myös "runoilijaksi" ja "filosofiksi" – en ole kuitenkaan kyennyt löytämään tietoja mistään kirjallisesta julkaisutoiminnasta – ja että hän asuu nykyään Hiidenmaalla ja on kiinnostunut kansanmusiikista ja vanhoista soittimista (muun muassa "Hiidenmaan pasuuna", josta en kylläkään löytänyt mitään varsinaisia tietoja). Levyllä häntä ei juurikaan ole mahdollisuutta kuulla, mutta neukkuaikana hän levytti tenorisaksofonistina kuitenkin yhden sooloalbumin, eikä sitten yhtään mitään muuta – ei siis biisin biisiä. Mukana tällä ainoalla soololevyllä Eesti loits (Melodija / RiTonis C60 32179 007 / 3–027–C–6) on kaksi muutakin muusikkoa: kitaraa soittaa Tiit Paulus (s. 1945) ja kontrabassoa Toivo Unt (s. 1951) – molemmat virolaisen jazzin perusnimiä.

Kaikki sävellykset ja sovitukset ovat Tammen käsialaa. Kaksi biisiä Tamme soittaa yksin saksofonillaan (toisessa hän vastaa myös scatlaulusta), muissa biiseissä basso ja kitara ovat mukana (yhdessä myös Tammen scat). Osassa biiseissä on selkeä, suorastaan laulullinen melodinen rakenne, jonka päälle soittajat improvisoivat. Osassa biiseistä lähtökohtana on kuitenkin pelkkä lyhyt riffi, jonka päälle improvisoitu kudos sitten rakentuu. Pari biisiä on selvästikin saanut innoituksensa virolaisesta kansanmusiikista. Kaikkineen kokonaistunnelma on varsin rauhallinen ja meditatiivinen, parhaimmillaan suorastaan hypnoottinen. Tätä aionkin opiskella levyn omalle tyylille uskollisena pitkään ja hartaasti.

Levyn perustyylikkään kannen on suunnitellut joku L. Pallasma, josta ei löydy mitään tietoja. Muita kansia hän ei olekaan tehnyt.

Kun trio marssi studioon (levytys tehtiin 20.3.1991), oli vielä olemassa Neuvostoliitto, jonka ainoa levynjulkaisija oli Melodija. Kun levy ilmestyi loppuvuodesta 1991, sen julkaisija oli riikalainen RiTonis (molemmilla on oma numerointinsa, ja tällä levyllä on siis molemmat numerot) ja Viro oli muuttunut taas itsenäiseksi. Tämä levy alkaa siis olla Viron – ja ainakin Neuvosto-Viron – viimeisiä vinyyleitä. Ohessa vielä malliksi uuden firman etiketti:

Helmut Aniko: Meenutus

Helmut Aniko (1947–2003) valmistui Tallinnan musiikkikoulusta huilistiksi, mutta on sittemmin tunnettu myös saksofonistina ja vibrafonistina. Hän on on yksi virolaisen jazzin suurista legendoista, mutta ei hänkään omalla nimellään saanut neukkuaikana tehdä kuin kaksi albumia. Tosin hän soitti eri soittimiaan useammalla muullakin levyllä, ja hänen sekä pienempi että big bandinsa soitti muun muassa Silvi Vraitin jazz-levyn Embrace taustat.

Tällä vuonna 1989 äänitetyllä ja vuonna 1990 ilmestyneellä Anikon esikoisalbumilla Meenutus (= Muistutus) (Melodija A60 000615 007) on mukana vain pieni bändi: yhden oman albumin neukkuaikana levyttänyt Tiit Paulus (s. 1945) soittaa kitaraa, kansainvälisestikin kokenut ja esimerkiksi Porissa useampaankin vieraillut Toivo Unt (s. 1951) soittaa läskibassoa ja rumpuja soittaa myös useassa kovassa rockbändissä (muun muassa Ruja ja Kaseke) soittanut Andrus Vaht (s. 1951), joka on sittemmin muuttanut Norrköpingiin ja soittaa nykyään 1920-luvun Jazzia yhtyeessä Red Hot Jazz Band. Viron 1980-luvun kovin jazz- ja rockmimmi Silvi Vrait  (s. 1951) vierailee laulajana yhdellä raidalla. 

En ole eläissäni juurikaan harrastanut jazzia, vaikka olen aina jotenkin intuitiivisesti arvostanut sen moniakin tyylisuuntia. Siksi onkin tavallaan helppo – varsinkin kun ikääkin on jo karttunut – heittäytyä vain kuuntelemaan ja nauttia. Ei ole mitään koulukuntaisia rajoituksia ja tiukkoja sääntöjä sille, miten ja miksi joku on hyvää tai huonoa. Anikon levy vei minut heti mukaansa. Soitto on tiukkaa ja vähäeleistä vaikkakin rentoa, ilmaisu muistuttaa improvisaatiota vaikka ei se ihan sitä taidakaan olla, mutta sen vaikutelman tuottaminen on ilmeisesti myös yksi taitolaji. Suurin osa biiseistä on jaskaksi muunnettua kansanmusiikkia, kuten esimerkiksi Vraitin laulama Mullu mina kuidu karjas käysin, joka mukavana yllätyksenä onkin suomalainen kansanlalulu Tein minä pillin pajupuusta. Ainoa kansainvälinen standardi on Jerome Kernin (1985–1945) Yesterdays 1930-luvulta, jonka live-versiota voi kuunnela Youtubesta vaikka Wes Montgomeryn 1960-luvun versiona. Muu biisit ovat Anikon käsialaa.

Hieno levy, jota voi kuunnella yhtä hyvin intensiivisesti keskittyen tai sitten vain taustalla tunnelmaa antamassa, minkä senkin kehtaa jo sanoa ääneen, vaikkei se niin älyllistä olisikaan.

PS. Aniko toimi Viron valtiollisen filharmonian leivissä ja myös Viru-hotellin kabareen pomona (1981–1991) ja sittemmin musiikinopettajana Tabasalussa. Hän muutti Suomeen vuonna 2000 ja toimi muun muassa Kuopion konservatorion opettajana, ennen kuin kuoli Kaavilla surullisen ennenaikaisesti vuonna 2003.

Tiit Paulus: Tiit Paulus ja sõbrad

Kitaristi Tiit Paulus (s. 1945) on virolaisen jazzin suuria klassikoita. Itseoppinut Paulus soitti pitkään Viron radion viihdeorkesterissa ja osallistui useimpiin neuvostoaikana julkaistuihin jazzlevytyksiin – paljon niitä ei tosin ollut. Sittemmin hän muutti Saarenmaalle Kihelkonnan kunnan Kehilan kylään, missä on asunut vuodesta 1989. Hän on luonut uraa ilmeisen innostavana opettajana, pääasiassa Kuressaaren musiikkikoulussa mutta myös esimerkiksi useana vuotena kesäkursseilla Nilsiän musiikkileirillä. Muitakin kytkentöjä Suomeen Pauluksen uralle mahtuu: hänen kvartettinsa esiintyi Porin jazzfestivaaleilla vuonna 1999.
Ainoan neuvostoaikaisen sooloalbuminsa Paulus julkaisi vuonna 1980 (lisäpainos 1981). Tiit Paulus ja sõbrad (Melodija C60–15427–8) eli Tiit Paulus ja ystävät sisältää kahdeksan kappaletta, jotka välittävät mainiosti Paulusin hienostuneen otteen. Levyn A-puolella on rauhallisempia sävyjä, joita hän työstää duona toisen virolaisen legendan, saksofonisti ja klarinetisti Arvo Pilliroogin (1946–1993) kanssa. He julkaisivatkin seuraavana vuonna myös yhteislevytyksen, EP:n Bluus kahele (Melodija C62–12371–2). Paulusin omassa sävellyksessä Pühapäev (= Sunnuntai) kuuluu kaikuja miltei kaikelle virolaiselle musiikille niin ominaisesta kansanmusiikin vaikutuksesta, kun taas Joaquín Rodrigon (1901–1999) Aranjuez-konserton tulkinta ja Charlie Parkerin (1920–1955) Moose the Mooch eli Päevavaras Moose ovat pikemminkin standardeilta kuulostavia taidonnäytteitä – sinänsä kuitenkin ihan hauskaa kuunneltavaa. Kääntöpuolella bändi kasvaa. Uno Naissoon  (1928–1980) Pastoraal on virolaisen jazzin klassikko ja hieno sellainen. Bändissä ovat mukana pianisti Tõnu Naissoo (s. 1951), rumpali Peep Ojavere (1943–1993), basisti Toivo Unt (s. 1951) ja saksofonissa Pilliroogin sijaan Lembit Saarsalu (s. 1948). Pauluksen oma sävellys Topi on perusjazzia, joka ei juurikaan hätkähdytä. Tästä linkistä sen kuulee. Samaa voi sanoa German Lukjanovin (s.1936) Kasutu jutusta, jossa Paulus soittaa kolmella päällekkäiselä otolla kitaraansa. Levyn päättävä Tõnu Naissoon Janne on taas paljon irtonaisempaa ja pirteämpää soittoa. Topi ja Janne jäävät kyllä nyt vaivaamaan minua. Ovatkohan ne suomalaisia ihmisen nimiä? Kenestä biisit kertovat?
Kaikkineen Tiit Paulus ja sõbrad on varsin hauska levy, jota tulee taatusti kuunneltua toistekin. Vähän sellaista sisäsiistiä mainstreamiähän se on, mutta kyllä sillekin aikansa ja paikkansa löytyy. 
Levyn kannen on muuten suunnitellut maineikas taidemaalari Jüri Arrak  (s. 1936). En oikein saa selvää, onko kyseessä maalaus vai valokuva, enkä edes kunnolla hahmota, mitä se esittää. Kuva näyttää lähinnä lähikuvalta nukkuvasta takkuisesta kissasta. Arrak teki neuvostoaikana kaksi muutakin levynkantta, joihin vielä palaan.
Levyn kansitekstit ovat viroksi, venäjäksi ja englanniksi. Esittelystä vastaa jazzlegenda Valter Ojakäär (s. 1923).