Olev Vestmann & Suveniir

Kun tanssiyhtye Suveniir  pääsi toista ja viimeistä kertaa neuvostoaikana äänilevystudioon, oli useammasta solistista päätynyt naisten suursuosikki Olev Vestmann (1944–2004) yhtyeen ainoaksi solistiksi – hänen nimensäkin nousi levynkanteen vuoden 1987 albumilla Olev Vestmann & Suveniir (Melodija C60 26127 005). Bändissäkin tapahtui muutoksia. Jüri Rosenfeld (s. 1956) korvasi Viktor Loikun kitarassa ja Peeter Jaska Juhan Süttin bassossa. Heldur Jõgiojan kosketinsoittimia vahvisti lisäksi Ülar Tikk. Uudet tulokkaat olivat kovan luokan musiikkimiehiä, vaan eipä tuo missään näy. Suveniirin toinen LP on itse asiassa vieläkin huonompi kuin ensimmäinen. Kappaleet ovat pelkkää tasapaksua tanssijööttiä, eikä mitään kohokohtia ole. Vähän vaihtelua tuo se, että mukana on pari kreikkalaishittiä: Mikis Theodorakisin (s. 1925) Sind vaadates eli Sinua katsellessa (en tunnista) ja G. Moustakisin Kord kevadööl eli Kerran kevätyönä (en tunnista myöskään). Muitakin covereita on mukana: latvialaisen hittinikkarin – muun muassa Miljoona ruusua – Raimonds Paulsin (s. 1936) tekopirteä merimiesbiisi Meri on mu elu (en tunnista), jugoslavialaisen A. Vuckovicin Tähevalgus kodutalus (en tunnista), Suomessakin paljon levytetyn saksalaisen Gerhard Winklerin (1906–1977) Purpurroosid (en tunnista), jugoslavialaisen Z. Runicin Mees ja naine (en tunnista) ja latvialaisen tangokuninkaan Oscar Strokin (1892–1975) Mu viimane tango (en tunnista tätäkään, vaikka Reijo Taipale onkin levyttänyt tämän vuonna 1976 nimellä Viimeinen tangoni, mutta ehkä tämä nyt sitten on se levyn huippuhetki). Lisäksi mukana on Jõgiojan säveltämä Mu armastus, Vestmannin säveltämä Sireli puhkemispäev sekä trad. Armastuse tähed.   

Jos joku nyt innostuisi Suveniiria tai Vestmannia harrastamaan, niin voin varoittaa, että pitkin 1990-lukua ja vielä 2000-luvullakin ilmestyi sekä Suveniirilta että Vestmannilta lukuisia kasetteja ja CD:tä. Jos haluaa vahvistaa käsityksensä Vestmannin laulajanluonnosta, ilmestyi vuonna 2009 3CD:n boxi hänen suosituimpia biisejään. Minä en aio sitä hankkia.

Ai niin, kannen suunnitellut Tiina Koha on hänkin ammattimainen graafinen suunnittelija, mikä ei lopputuloksessa juurikaan näy.

Suveniir

Suveniir (1974–) oli aikoinaan virolaisen maaseutuväen suursuosikki. Tarttolaisen Heldur Jõgiojan (s. 1936) johtama bändi toimii kai jollain tavoin edelleenkin. Alun perin Suveniir toimi Tarton mallisovhoosin yhtyeenä. Sovhoosikin muuten toimii sekin edellleen, nykyään Tartu Agro -nimisenä firmana. Neuvosto-Viron musiikkielämän absurdeista piirteistä kertoo sovhoosikytkennän lisäksi se, että bändi nimitettiin vuonna 1987 "Viron sosialistisen neuvostotasavallan ansioituneeksi kollektiiviksi" (Eesti NSV teeneline kollektiiv). Tai hyvä on, heittäydytään nyt sitten vakavaksi. Jos kerran on hienoa, että Dave Lindholmille (s. 1952) annettiin "säveltaiteen valtionpalkinto", niin ei kai siinä mitään yhtään sen hassumpaa ole, että virolaisbändi sai neuvostoaikana arvostetun valtiollisen kunnianosoituksen. Todellinen ongelma on kuitenkin se, että on vaikea ymmärtää syitä Suveniirin palkitsemiselle. On tämä nimittäin niin järkyttävän huono bändi. Itse asiassa tällä tietämällä Suveniir on huonoin virolainen bändi, jota olen koskaan kuunnellut. Kaikkiahan en tietysti ole vielä ehtinyt kuunnella, joten yllätyksiä voi toki vielä olla luvassa.

Suveniir levytti neuvostoaikana Melodijalle kaksi albumia. Tämän ensimmäisen, vuonna 1984 äänitetyn ja vuonna 1985 ilmestyneen LP:n Suveniir (Melodija C60 22047 004) takakannessa määritellään bändin lajityypiksi "kansanomainen popmusiikki" (rahvalik popmuusika). Vähän paremman luokan "viihdemusiikki" (estraadimuusika) ja rock (rockmuusika) olivat siis jo tuolloin eri asioita. Suveniirin lajityyppi on kaiketikin lähinnä sitä, mitä Suomessa kutsutaan "tanssimusiikiksi". Suveniir on bändi, joka on tahkonnut vuosikausia keikkoja pitkin Viron maaseutua ja on ilmeisesti ollutkin siinä erittäin suosittu. Ja voihan sen tavallaan ymmärtää, että  Kõljalan sovhoosin pikkujoulun pikkutunneilla, jolloin kaikki naiset ovat kuuden promillen tuubassa tarkasteltuina tavattoman kauniita, voi Suveniirin tulkitsema Sina ja mina tuntua hyvinkin eroottiselta.

Pari albumin kappaletta voisi tietyllä tavalla luokitella countryksi, mutta kokonaisuudessaan levy on täynnä yhdentekevää ja laahaavaa tanssimusiikkia. Yksikään kappale ei erotu minkäänlaiseksi kohokohdaksi. Bändin voimahahmo Jõgioja on säveltänyt neljä kappaletta (Üks täht, üks laul, Sina ja mina, Head ööd, Üksindus, vein ja gitarr), bändin kaikkien aikojen suosituin solisti Olev Vestmann  (1944–2004) vastaa suurimmasta hitistä Mandoliinid öös. Covereita on puolet: Marvin Mooren (?) Lõkke juures eli Nuotion äärellä, kroatialaisen Vanja Lisakin (s. 1941) Õitsevad pärnad eli Kukkivat lehmukset, B. Kochin (?) Öine serenaad, D. Norlandin (?) Ehavalgel eli Iltavalossa ja puolalaisen Seweryn Krajewskin  (s. 1947) Hüvasti, tantsiv tuul.  

Olev Vestammin lisäksi Suveniirin solisteina toimivat Sirje (s. 1958) ja Rein Kurg (1956), laulava pariskunta, joka levyttää ja heittää keikkaa edelleenkin. Ja kuulostaa kauhealta – tässä linkki YouTubeen.

Tõnu Mina soitti viulua, Viktor Loiku kitaraa, Juhan Sütt bassoa (hän oli soittanut aiemmin vähän kovemmasakin bändissä eli Fixissä) ja sittemmin useammassakin bändissä soittanut Peeter Jõgioja (s. 1966) rumpuja.  

Ja kai se on vielä todettava, että graafinen suunnittelija Ain Tavita ei ole hänkään järin hyvin onnistunut pliisuksi jäävän levynkannen suunnitelussa. Muita kansia hän ei sitten ole koskaan suunnitellutkaan.

Eesti Raadio meesvokaalansambel

Eesti Raadio meesvokaalansambel (tunnetaan yleisemmin nimellä Eesti Raadio meesansambel) oli jo 1950-luvulla varsin suosittu lauluyhtye, mutta levyllä sitä ei neuvostoaikana juurikaan julkaistu. Moskovassa ilmestyi yksi savikiekko (Jahimeeste laul / Laul reinuvaderist, 196?) ja Melodijan Tallinnan studiolla äänitettin 7-tuumainen EP (33D–00014635–6, 196?), jossa on viisi kappaletta. Itse yhtyeestä ja sen kokoonpanosta en ole juurikaan löytänyt tietoja, mutta sen johtaja Heino Pedusaar (s. 1931) on sitäkin legendaarisempi hahmo. Pedusaar kertoo eräässä haastattelussaan esimerkiksi siitä, kuinka hän rakensi Viron ensimmäisen magnetofonin. Pedusaar on kirjoittanut lukuisia kirjoja tekniikasta ja radiotoiminnasta sekä kääntänyt tietokirjallisuutta. Hänen laaja tuotantonsa  kertoo itse asiassa aivan häkellyttävästä intohimosta ja ahkeruudesta. Äänilevyn harrastajat tuntevat Pedusaaren hänen "raamatustaan" Eesti heliplaatide koondkataloog 1901–1939 I  (Ilo 1998), jossa luetteloidaan pedanttisesti kaikki Viron ensimmäisen tasavallan aikaiset äänilevyt.

Lauluyhtyeen taustalla soittaa Hans Hindperen (s. 1928) johtama instrumentaaliyhtye Variola, jolta ilmestyi neuvostoaikana myös omalla nimellä yksi savikiekko ja yksi EP. Hindpere on sekä  pianisti että klassisen koulutuksen saanut säveltäjä mutta myös armoitetu jazzmies, joka kertoo seikkaperäisesti musiikillisista vaiheistaan 70-vuotipäivähaastattelussaan. Häntä on nimitetty jopa "Viron viihdemusiikin isäksi".

Eikä näistä miehistä turhaan legendoja tullut. Levyn kappaleet soivat pehmeän jazz-sävyisesti ja tunnelma on kauttaaltaan tyylikäs. Avausraita Peagi saabun tagasi su juurde on Saarenmaan valssista kuuluisan, nuorena viinaan kuolleen Raimond Valgren (1913–1949) käsialaa ja ehkä levyn hienoin kappale. Jos siitä pitää, kannattaa alkaa etsiä myös suomalaista versiota, jonka Kai Lind (s. 1937) levytti singlensä Pettymys (1968) B-puolelle nimellä Kohta saavun luoksesi. Horst Reipsch (s. 1925) (Kitarrid öös) oli yksi Itä-Saksan harvoista lahjoista jazzille, kun taas J. Abratovski (Lõbus pootsman) lienee venäläinen – jollei sitten salanimi, koska hänestä ei löydy minkäänlaisia tietoja. Säveltäjä Juhan Zeiger (1897–1969) (Või või võtaks naise) on sen sijaan tunnettu myös kansanmusiikin tuntijana, ja levyn viides kappale onkin kansanmusiikkia, latvialainen kansanlaulu Tüdrukud mind pilkasid, jonka on virontanut Uno Kreen  (1928–1996).

Kaikkineen levy on hauskaa ja hyväntuulista kuunneltavaa – joskin samalla vähän harmitonta.

PS. Eesti Raadio on muuten nykyään nimeltään Eesti Rahvusringhääling (ERR).

Levy ilmestyi Melodijan standardikansilla, jonka kuviointi on varsin jazzahtavaa. Suunnittelijasta minulla ei ole tietoa. Takakannesta voisi tietysti yrittää päätellä, että kyse on latvialaisesta kansitaiteesta, jollei se sitten ole yleisliittolaista tuotantoa Moskovasta tai Leningradista. Melodijan Tallinnan studio toimi joka tapauksessa Riian äänilevytehtaan alaisuudessa.

RAM-1

 

RAM-1 oli varsinkin 1950–60-luvuilla virolaisten rakastama viihdeyhtye, eräänlainen Viron Kipparikvartetti. Levyttämään se pääsi kuitenkin vasta 1970-luvulla: vuonna 1976 ilmestyi kaksi EP:tä ja vuonna 1980 vihdoinkin oma LP. Mutta siihen neuvostoaikaiset levytykset sitten jäivätkin.

Yhtyeen omituinen nimi on lyhenne: se nimittäin toimi Eesti NSV Riikliku Akadeemiline Meeskoorin (RAM) alaisuudessa vuodesta 1951 aina vuoteen 1997. Tuona aikana kuorokin ehti vaihtaa nimeä, sillä vuodesta 1989 tämä maailman suurin ammatillinen kuoro on tunnettu nimellä Eesti Rahvusmeeskoor. Kuoron perusti jo vuonna 1944 Viron kuoromusiikin ja laulujuhlien suurmies Gustav Ernesaks (1908–1993).

RAM-1:n muodostivat Georg Metssalu (1919–2004, 1. tenori), Tiit Köster (s. 1939, 2. tenori), Evald Jaansoo (1915–1997, baritoni) ja Raimund Alango (1926–2010 basso).

Yhtyeen ensilevy, 7-tuumainen EP RAM-1 (Melodija C32–06887–8) sisältää iskelmällisemmän materiaalin sijaan pelkästään virolaisen kansanmusiikin klassikoita. Kun en oikein ole paneutunut kuorolauluun enkä suomalais-ugrilaiseen kansanmusiikkiinkaan, niin vaikeaahan tätä on kommentoida. Melkoista jööttiä sisältö kuitenkin on, kun klassisesti koulutetut kuorolaulajat laulavat vähän liian särmättömästi kansanlauluja. Ja kun ei taustayhtyeen – hanuristi Venda Tammannin  (1932–2010) johtama trio – ote ole kovinkaan jatsahtava, ei tätä taida useasti tulla kuunnelleeksi. Viron ensimmäisen naispuolisen ammattisäveltäjä Miina Härman (1864–1941) sovittama Kuku sa, kägu on ehkä kuitenkin yksi levyn kohokohdista. Toinenkin kuuluisa sovittaja levyltä löytyy, mikä tekee levystä jopa pienen kansainvälisen keräilyharvinaisuuden. Vändra polkan sovittaja on nimittäin Arvo Pärt  (s. 1935). Vuonna 1980 emigroituneeta Pärtiltä ei neuvosto-Virossa julkaistu juuri mitään: yksi albumi ja muutama yksittäinen kappale kokoelmilla. Joten poimikaa ihmeessä tämä levy mukaan kirpputorilta, jos siihen satutte törmäämään. On se ainakin hauskempi sijoituskohde kuin Nokian osake.

Muut kappaleet ovat K. Saarniitin sovittama Laula, laula, suukene, Harri Kõrvitsin (1915–2003) sovittama Virulaste tants sekä Georg Toompean (s. 1923) sovittama Tiideratas, taaderatas.

Mainittakoon muuten, että levyn kaikki kappaleet löytyvät hanuristi Veikko Ahvenaisen Yhdysvalloissa vuonna 1975 julkaistulta levyltä Armastatumaid Eesti laule (Accordia ALP 112).

PS. kun kerran on olemassa RAM-1, niin onhan sitten toki RAM-2 ja vielä jopa RAM-3. Niihin palaamme vielä.

PPS. Vändra on muuten sekä kauppala että kunta Pärnun maakunnassa.

PPS. Korjaus myöhemmin: onpa vielä olemassa kvartetteja aina RAM-5:een asti.