[Jaan Kumani ansambel:] Tantsurütme III

Tässäpä viron 1970-luvun tiukin jazzahtava tanssibändi! Trumpetisti Jaan Kumanin (s. 1945) instrumentaaliyhtye soitti tyylikästä jazzia ja vieläpä pääsääntöisesti virolaisten säveltäjien tuotantoa. Äijät kuvassa: seisomassa vasemmalta rumpali Peep Ojavere (1943–1993), huilisti ja saksofonisti Helmut Aniko (1947–2003), basisti Andi Villenthal (s. 1948), kitaristi Tiit Paulus (s. 1945), alttosaksofonisti Tiit Varts (s. 1937), vetopasunisti German Pekarevski (1934–2001), istumassa itse trumpetistimaestro Jaan Kuman (s. 1945) ja toinen trumpetisti Uno Saviauk (s. 1936). 
Bändi julkaisi vuonna 1976 kuuden tanssilevyn setin, jokaisessa 7-tuuman EP:sä annettiin solistin tila jollekin pelimannille. Tämä sarjan III levy (Melodija С62-07225-6) oli tenorisaksofonisti Lembit Saarsalun (s. 1948) näyttämö – vaikka kyllä Pauluskin sooloilee hienosti avauskappaleella. Sovitukset ovat Kumanin käsialaa.
A-puolen aloittaa Kustas Kikerpuun (1937–2008) vauhdikas jive Džaivissimo. Sitten vaihdetaan rumbaan: Valter Ojakäärin (s. 1923) Looduse laul osoittaa minkälainen kansainvälisen tason säveltäjä Ojakäär on aina ollut.
B-puolen täyttää Felix Mandren (s. 1928) cha-cha-cha Tulvil rõõmu, eikä tarvitse Mandrenkaan hävetä lainkaan tässä vähän nimekkäämpien virolaisten viihdesäveltäjien joukossa.
Aivan fantastinen levy, joka on yksi neukkuvirolaisen kevyen musiikin helmistä. Harmittaa vain suunnattomasti, etten ole vielä kyennyt löytämään osia I–II ja IV–VI. Saa siis tarjota!

Helmut Aniko & His VIB-Project

Saksofonia, huilua ja vibrafonia soittaneen virolaisen jazzklassikon Helmut Anikon (1947–2003) esikoislevy Meenutus vuodelta 1990 oli aika intiimi ja myös vähän kokeilevakin, kun taas hänen toinen vinyylinsä, Riiassa ilmestynyt Helmut Aniko & His VIB-Project (RiTonis / Melodija C60 31195 006) on standardimaisempaa big band -materiaalia. Tämä isompi bändikin oli kuitenkin varsin hyvin yhteen hitsautunut, sillä se toimi Viru-hotellin varietee- ja taustabändinä pitkään – siitä nimi: VIB = Viru Boys (bändin nimen kirjoitustapa vähän vaihtelee, viivalla ja ilman ja isoilla tai pienillä kirjaimilla). Bändiin kuuluivat Anikon (huilu, altto- ja baritonisaksofoni) lisäksi Arvo Pilliroog (1946–1993, sopraano- ja tenorisaksofoni), Urmas Lattikas (s. 1960, piano ja Hammond-urut), Toivo Unt (s. 1951, basso), Mati Põllu (?, rummut), Koit Kernumees (s. 1947, trumpetti), Tarmo Marken, (?, trumpetti), Heiki Kalaus (1950–2007, vetopasuuna), Siim Poll (s. 1956, syntikka), Uno Lättemägi (?, kitara) ja Dmitri Dmitrienko (? lyömäsoittimet). Kahdella biisillä Untin korvaa bassossa vieraileva Raul Vaigla (s. 1962).     

En tunne tarinan taustoja, mutta suurin osa biiseistä on Jukka Linkolan (s. 1955) kynästä: Pöördepunkt, Lapinkulta Blues, Terra mia ja Laupäev. Lattikas on säveltänyt yhden biisin ja Aniko itse kaksi. Vähän sellaista pönäkkää tällainen isomman bändin jazzin soitto tuppaa mielestäni aina olemaan. On siis tunnustettava, että tämä ei oikein ole minun lajiani, joten en todellisuudessa tiedä lainkaan sitä, kuinka hyvästä bändistä mahdollisesti on kyse. Väliin soittajat tuntuvat kuitenkin irtoavan vähän rajummin biisien perusrakenteesta, ja kuulija ikään kuin herää tarkentamaan havaintoaan. Silloin bändi kuulostaa hyvältä. Täytyy siis vain harjoitella ja kuunnella lisää.

Villu Järmutin (s. 1948) kansi on ihan hieno.     

 

Apelsin [II]

 

Jo Apelsinin ensimmäinen albumi kertoi, että kunnon pelimanneista ja ilmeisen hyvästä keikkabändistä on kyse, mutta levybändin sijaan bändi tuntui kuitenkin sellaiselta tanssipaikkojen perustahkoajaporukalta, jota ei niin hirveästi olisi edes tarvinnut tallentaa levylle. Bändin toinen, vuonna 1980 äänitetty ja vuonna 1981 julkaistu albumi Apelsin (Melodija C60–15353/15978) on mielestäni vielä ensimmäistäkin heikompi – mitä tulee siis sekä sävellysmateriaaliin että laulajien äänivarantoon. Soitto kyllä kulkee sinänsä mallikkaasti.

Bändin kokoonpano oli melkein sama kuin esikoisella. Johtohahmo Tõnu Aare (s. 1953) sekä kitaristi Ivo Linna (s. 1949) olivat ryhtynyt myös laulamaan, ja bändiin oli liittynyt myös toinen lyömäsoitinartisti, Jaan Kirss (s. 1952) – muuten kokoonpano oli muuttumaton. Vierailijana toimiva jazzfonisti Helmut Aniko (1947–2003) soittaa yhdellä kappaleella saksofonia ja yhdellä syntikkaa, mikä ei muuten muuta menoa yhtään sen paremmaksi tai edes jatsahtavammaksi.     

Kappaleet ovat samanlaista kantrivoittoista jytkettä kuin esikoisellakin. Aare on säveltänyt suuren osan omista kappaleista. Niissä seikkallaan peruscountryn, -rockin, boogie woogien ja honky tonkin maailmassa vailla sen kummempia ambitioita. Aaren ja Linnan lisäksi Jaan Arder (s. 1952) laulaa kaksi biisiä ja Mati Nuude (1941–2001) yhden biisin – päävastuu laulajana on kuitenkin Linnalla. Linnahan on virolaisessa kevyessä musiikissa jotenkin legendaarinen hahmo, mutta pakko on todeta, että laulajana hän jää kyllä hyvin tavalliselle reittilaiva- tai tanssipaikkatasolle. Livenä hänen karismansa voi toki olla suurempi, mutta levyllä fiilis jää varsin vaatimattomaksi. Tästä voi kuunella vaikka levyn ehkä huonoimman kappaleen Raamid. Käännöskappaleista vastaavat Georg Kajanus (s. 1946, vähän yllättäen suomalaista sukujuurta oleva englantilaisen Sailor-yhtyeen nokkamies), jonka Shakespeare on aika surkeaa roskapoppia, irlantilainen easy listening-klassikko Joe Dolan (1939–2007), jonka Viis viimast on varsin tylsää poppia sekin sekä Merle Haggard (s. 1937), jonka Saatuse laev on vielä hirveämpi – siis oikeasti aivan kauhean veltto ja tylsä biisi. 

Yksikään biisesit ei nouse sen korkeammalle tasolle, vaikka esimerkiksi Aaren Aeg ei peatu onkin jonkinlainen klassikko edelleenkin. Ihan en ymmärrä sitä, miksi näin on. 

Ivo Linnan isoveljen Taivo Linnan (1946–2001) kansi on kai ihan hauska.

Marju Länik: Südame laul

Marju Länikille (s. 1957) ei kai ole koskaan selvinnyt, että onko hän estraaditähti, tanssipaikkojen tavallinen iskelmätähtönen tai sitten nahkatakkinen rockmimmi. Vähän kaikkea tätä hän on urallaan tehnyt tai halunnut tai yrittänyt tehdä, ja varmaan hän muistelee ainakin pienellä haikeudella sitä aikaa, kun hän oli suuren ja mahtavan Neuvostoliiton pikkuinen ja lupaava tähti, joka esiintyi jo aika isoilla areenoilla. Neukkuaikana hän sai tehdyksi kolme soololevyä, ensimmäinen 7-tuumainen EP Kontaktin kanssa ja sitten ensimmäinen oikea LP Mahavokin kanssa ja vielä toinen LP kosketinsoittaja ja sittemmin musiikkibisnesmies Lauri Laubren (s. 1961) kanssa.  

Mahavokin kanssa tehty, vuonna 1985 äänitetty ja vuonna 1986 ilmestynyt LP Südame laul (Melodija C60 23553 003) kulkee lähinnä Kontaktissakin rumpuja soittaneen Mikk Targon (s. 1959) sävellysten johdatuksella, ja vaikka Targo kuinka olisikin ollut säveltämässä Earth, Wind & Firen biisiä One World, ei se poista sitä tosiseikkaa, että hänen biisinsä ovat ainakin tällä levyllä täysin yhdentekevää iskelmähumppaa. Levyn ainoa kiinnostava kappale on Madis Salumin (1955–2009, muun muassa Hübriid) Oodates sind, joka on emotionaalisesti aika voimakas country rock -tyyppinen balladi, jonka tulkitsemiseen Länikin ääni melkein riittää. Toinen jotensakin kiinnostava – ja levyn luonnetta ajatellen myös varsin kummallinen – juttu on levyn lopetus, joka on parikymmensekuntinen pätkä jo soinutta biisiä teknomiksatuna ja Helmut Anikon (1947–2003) hienolla saksofonisoololla höystettynä. Jaak Joala  (s. 1950) muuten vierailee yhdellä biisillä, mutta se ei tee levyä sen paremmaksi. Ai niin, onhan yksi biiseistä vielä Roberta Flackin  (s. 1937) käsialaa, mutta ei sekään tee levyä sen paremmaksi.

Margus Haavamägin (s. 1959) kansi on kuitenkin aika hupaisa. Kyseessä onkin alan ammatilainen.

Helmut Aniko: Meenutus

Helmut Aniko (1947–2003) valmistui Tallinnan musiikkikoulusta huilistiksi, mutta on sittemmin tunnettu myös saksofonistina ja vibrafonistina. Hän on on yksi virolaisen jazzin suurista legendoista, mutta ei hänkään omalla nimellään saanut neukkuaikana tehdä kuin kaksi albumia. Tosin hän soitti eri soittimiaan useammalla muullakin levyllä, ja hänen sekä pienempi että big bandinsa soitti muun muassa Silvi Vraitin jazz-levyn Embrace taustat.

Tällä vuonna 1989 äänitetyllä ja vuonna 1990 ilmestyneellä Anikon esikoisalbumilla Meenutus (= Muistutus) (Melodija A60 000615 007) on mukana vain pieni bändi: yhden oman albumin neukkuaikana levyttänyt Tiit Paulus (s. 1945) soittaa kitaraa, kansainvälisestikin kokenut ja esimerkiksi Porissa useampaankin vieraillut Toivo Unt (s. 1951) soittaa läskibassoa ja rumpuja soittaa myös useassa kovassa rockbändissä (muun muassa Ruja ja Kaseke) soittanut Andrus Vaht (s. 1951), joka on sittemmin muuttanut Norrköpingiin ja soittaa nykyään 1920-luvun Jazzia yhtyeessä Red Hot Jazz Band. Viron 1980-luvun kovin jazz- ja rockmimmi Silvi Vrait  (s. 1951) vierailee laulajana yhdellä raidalla. 

En ole eläissäni juurikaan harrastanut jazzia, vaikka olen aina jotenkin intuitiivisesti arvostanut sen moniakin tyylisuuntia. Siksi onkin tavallaan helppo – varsinkin kun ikääkin on jo karttunut – heittäytyä vain kuuntelemaan ja nauttia. Ei ole mitään koulukuntaisia rajoituksia ja tiukkoja sääntöjä sille, miten ja miksi joku on hyvää tai huonoa. Anikon levy vei minut heti mukaansa. Soitto on tiukkaa ja vähäeleistä vaikkakin rentoa, ilmaisu muistuttaa improvisaatiota vaikka ei se ihan sitä taidakaan olla, mutta sen vaikutelman tuottaminen on ilmeisesti myös yksi taitolaji. Suurin osa biiseistä on jaskaksi muunnettua kansanmusiikkia, kuten esimerkiksi Vraitin laulama Mullu mina kuidu karjas käysin, joka mukavana yllätyksenä onkin suomalainen kansanlalulu Tein minä pillin pajupuusta. Ainoa kansainvälinen standardi on Jerome Kernin (1985–1945) Yesterdays 1930-luvulta, jonka live-versiota voi kuunnela Youtubesta vaikka Wes Montgomeryn 1960-luvun versiona. Muu biisit ovat Anikon käsialaa.

Hieno levy, jota voi kuunnella yhtä hyvin intensiivisesti keskittyen tai sitten vain taustalla tunnelmaa antamassa, minkä senkin kehtaa jo sanoa ääneen, vaikkei se niin älyllistä olisikaan.

PS. Aniko toimi Viron valtiollisen filharmonian leivissä ja myös Viru-hotellin kabareen pomona (1981–1991) ja sittemmin musiikinopettajana Tabasalussa. Hän muutti Suomeen vuonna 2000 ja toimi muun muassa Kuopion konservatorion opettajana, ennen kuin kuoli Kaavilla surullisen ennenaikaisesti vuonna 2003.

Fix: Värviline maailm

Tarttolainen rockbändi – yksi Viron legendaarisimmista – Fix  perustettiin jo vuonna 1968, ja bändi toimii toisinaan edelleenkin. Hauskaa on myös se, että vaikka bändissä on kuluneen 40 vuoden aikana ollut kaikkineen 36 jäsentä, on nykyinen kokoonpano melkein sama kuin esikoisalbumilla Värviline maailm (Melodija 33C 60–11543–4), joka ilmestyi vuonna 1979. Edelleenkin toimivia jäseniä ovat hieno ja monipuolinen laulusolisti Silvi Vrait  (s. 1951), monessa muussakin bändissä (muun muassa Justament, ROSTA aknad, Pantokraator ) soittanut tyylikäs ja hillitty soolokitaristi Viktor Vassiljev (s. 1954), nykyään myös soolouraa luonut pianisti ja urkuri Evald Raidma (s. 1953), rumpali ja toisinaan myös kitaristi sekä itse asiassa yksi Viron hienoimmista rocksäveltäjistä – tällainen ajatus alkaa vahvistua esimerkiksi Vraitin soololevyjä kuunneltuani – Priit Pihlap (s. 1958), kosketinsoittaja Väino Land (s. 1949) joka nykyään soittamisen sijaan toimii bändin managerina ja äänimiehenä, viulisti ja säveltäjä Vello Toomemets  (s. 1954) joka on soittanut myös suositussa folkrock-bändissä Kukerpillid. Itse asiassa vain basisti on vaihtunut, myös ahkerana sanoittajana tunnettu Juhan Sütt (sittemmin muun muassa Suveniir) on nykyään korvattu Mait Paldralla. Vierailevia tähtiä on kaksi: Apelsinista tuttu Tõnu Aare (s. 1953) soittaa huuliharppua yhdellä kappaleella ja jazzlegenda Helmut Aniko (1947–2003) huilua yhdellä.

Niin klassikko kuin Fix onkin, niin ei tämä esikoisalbumi kuitenkaan nyt ihan fantastinen ole. Sitä leimaa tietty neuvostoajan naiivius – noin niin kuin rankemmassa rockmielessä – ja väliin ihan soitollinenkin kömpelyys. Esimerkiksi ne muutamat kerrat, kun joku syntikan kaltainen soitin välähtää esiin, kuulostaa se ihan kauhealta. Kokonaisuus on kuitenkin aivan hauska. Fix on sympaattinen sekoitus country rockia, iskelmällistä poppia ja jotain vaikeasti määriteltävää kalifornialaistyyppistä hippimäistä menoa. Ja on mukana myös yksi aivan tavattoman hieno biisi, jota tulen kuuntelemaan todennäköisesti vielä moneen kertaan: Toomemetsin säveltämä Nukruse linn (= Alakuloinen kaupunki) kulkee jotenkin unenomaisesti korkealta ja kuulaasti, ja Anikon jazzahtava huilu lisää vielä sen omituista tenhoa. Kappaleessa on kaikki ikiklassikon ainekset. 

Se on kai vielä todettava, että lauluhommat olisi kyllä kannattanut jättää pelkästään Vraitin harteille. Jostain kumman syystä suurin osa Viron miespuolisista rocklaulajista saa koko homman kuulostamaan iskelmältä – näin on myös Fixin laita silloin, kun äijät tarttuvat mikkiin. Onneksi Vrait on kuitenkin se johtava solisti. Eräs virolainen ystäväni kertoi äskettäin, että Vraitia nimitettiin aikoinaan "Tarton Janis Jopliniksi", mutta tämän ilmaisun osuvuudesta en kuitenkaan ole täysin vakuuttunut. Ainakaan tyylilaji ei ole sama.                

Silvi Vrait: Embrace

Jos Silvi Vraitin (s. 1951) ensimmäinen albumi Silvi Vrait (1986) oli maanläheinen ja rockahtava, niin hänen toinen – ja viimeinen neuvostoaikainen –, vuonna 1988 äänitetty ja vuonna 1989 julkaistu albuminsa Embrace (Melodija C60 27925 009) on puolestaan varsin sofistikoitu ja salonkikelpoinen ja silkkaa jazzia. Ja yhtä kappaletta lukuunottamatta englanninkielinen, mikä ei varmastikaan paria vuotta aiemmin olisi Neuvosto-Virossa ollut edes mahdollista. Rockahtavamman bändin sijaan taustoja soittaa Suomessa 2000-luvun vaikuttanut fonisti, huilisti ja vibrafonisti Helmut Anikon (1947–2003) pienempi jazzyhtye ja myös hänen johtamansa big band – moitteen sijana muuten taas se, että muusikoita ei mainita erikseen. Kahdella kappaleella säestyksestä vastaa pelkällä pianolla Vraitin monivuotinen musiikillinen luottokumppani Jaak Jürisson (s. 1956).
Albumin ainoa virolainen kappale on multi-instrumentalisti ja säveltäjä Uno Naissoon (1928–1980) hieno klassikkoballadi Neil päevil, jota Virossa lauletaan edelleenkin. Naissoon kappaleen lisäksi Anikon pienempi bändi säestää kahta standardia: Rube Bloomin (1902–1976) ja Harry Rubyn (1895–1974) svengaava Give Me the Simple Life 1940-luvulta on tuttu esimerkiksi Ella Fitzgeraldin (1917–1996) levyttämänä 1960-luvulta, ja toinen on puolestaan uudempi ja silkkaa yksinkertaista bluesia, Gregg Allmanin (s. 1947) Some People Cry the Blues, jonka oikea nimi taitaa kylläkin olla Brightest Smile in Town. Joku saattaa muistaa sen Ray Charlesin (1930–2004) levyttämänä, myös 1960-luvulta. Anikon big bandin kanssa Vrait tulkitsee neljä jazzstandardia: Matt Malneckin (1903–1981) ja Frank Signorellin (1901–1975) Stairway to the Stars (muun muassa Ella Fitzgerald), J.Mayo Williamsin (1894–1980) Fine Brown Frame (Nellie Lutcherin (1912–2007) hitti 1940-luvulta – lukemattomia myöhempiä levytyksiä), Charles Williamsin (1898–1965) Sugar Blues peräti 1920-luvulta (myös Fitzgerald 1940-luvulla) ja Charlie Shaversin  (1920–1971) Undecided (jälleen muun muassa Fitzgerald), joka on perusswingiä parhaimmillaan – ainakin näin maallikolle. Jürissonin pianon säestyksellä Vrait esittää kaksi tulkintaa. Manning Sherwinin (1902–1974) ja Jack Stracheyn (1894–1972) oikein koskettava – vaikkakin ehkä vähän imelä – rakkauslaulu A Nightingale sang in Berkeley Square on britti-ikivihreä, josta on lukemattomia levytyksiä – Vera Lynnin (s. 1917) lienee kuuluisin, mutta mahtuu joukkoon myös vaikkapa Nat King Cole (1919–1965). Eikä tarvitse Vraitin hävetä kovassa joukossa. Tämän hän todistaa myös levyn päätöskappaleella, joka on Jürissonin sähköpianollaan säestämä kehtolaulu (trad.) Black Sheep. Sen kuulas, kirkas ja korkealla kulkeva tulkinta herätti mielessäni jopa ilmaisun "ihmeen kaunis". 
Levyn perusrakenne on tietysti vähän hajanainen, mutta itse asiassa pieni ja tiukka bändi, big band ja pelkkä piano vuoroteltuina tuovat sellaista vaihtelua, ettei standardipitoinen sisältö kuitenkaan ala käydä puuduttavaksi. Albumilla on kokonaisuudessaan hyvä rytminen rakenne. Kyllä tämä levy onkin selvästi yksi virolaisen kevyen musiikin klassikoista. Vraitin skaalan venyvyys on myös vaikuttava: näin hän on siirtynyt Linda Ronstadt -tyyppisestä rokahtavasta naapurintytöstä myös suurten mittojen estraaditaiteilijoiden joukkoon – ja muutakin on vielä luvassa myöhemmässä vaiheessa uraa.
Tyylikäs ja myös tyyliin sopiva on Kalle Toomperen suunnittelema kansi, joka muuten voittikin palkinnon yleisliittolaisessa [üleliiduline, tämä outo ja silloin omituisena aikana käytetty termi tarkoittaa siis "koko Neuvostoliiton käsittävää" erotukseksi esimerkiksi "vain Viron sosialistista neuvostotasavaltaa käsittävää"] levynkannen suunnittelukilpailussa. Toompere on itse asiassa useitakin levynkansia tehnyt yksi virolaisen graafisen suunnittelun klassikoista, johon tulemme vielä palaamaan.