In Spe

In Spe  on virolaisen klassisen musiikin suuren nykynimen Erkki-Sven Tüürin  (s. 1959) vuonna 1979 perustama progebändi. Tüür oli tuolloin vielä musiikkikoulussa huilunsoiton opiskelija ja vasta menossa jatkamaan sävellysopintojaan Tallinnan konservatorioon Jaan Räätsin (s. 1932) johdolla. Hän oli jo pienestä pitäen kiinnostunut rockista ja rakensi ensimmäisen sähkökitaransa 12–13-vuotiaana, kuten hän eräässä haastattelussa kertoi. In Spessä hän kuitenkin soitti huilua ja erilaisia syntikoita (Minimoog, Prophet 5, Roland Jupiter 8 – jos en ihan väärässä ole, niin kaikki taitavat olla alansa klassikoita ja 1980-luvun viimeisiä mohikaaneja eli vielä analogisia syntikoita). Muut soittajat olivat toinen huilisti, sittemmin elokuvaohjaajana tunnettu Peeter Brambat  (s. 1954), basistina yritysmaailmaan sittemmin siirtynyt Toivo Kopli (s.?), Priit Kuulberg (s. 1955, Roland Vocoder) joka soitti bassoa myös kahdessa muussa kulttimaineeseen nouseessa progebändissä, Ruja ja Kaseke, Mart Metsala (s. 1960, samat syntikat kuin Tüür sekä Hammond ja VLM) joka soitti myös Kasekessa sekä sittemmin Vitamiinissa ennen kuin siirtyi vuonna 1996 hengelliselle alalle, Viron ehkä suurimpana kitaralegendana edelleenkin jatkava ja useissa bändeissä soittanut Riho Sibul (s. 1958), pianossa Tüürin vaimo Anne Tüür (s. 1958) ja rummuissa Arvo Urb (s. ?), jolla on sitten vuosien mittaan ollut monenlaisia kiinnostavia musiikillisia projekteja, muun muassa kitaristi Robert Jürjendalin (s. 1966) ja ihan tuoreesti jopa Toyah Willcoxin (s. 1958) kanssa.
Tüür johti bändiä vuoteen 1983 saakka. Sen jälkeen hän keskittyi sävellysopintoihin ja "testamenttasi" bändinsä sittemmin laulavasta vallankumouksesta kuululle Alo Mattiisenille (1961–1996). Kummankin keulahahmon johdolla – itse asiassa voisi ihan yhtä hyvin puhua kahdesta eri bändistä – ilmestyi yksi albumi. Tüürin johtama In Spe ehti tekemään albuminsa juuri ennen Tüürin lopettamista: In Spe (Melodija C60 19367 001) ilmestyi vuonna 1983. Kaikki biisit ovat Tüürin säveltämiä. Levyn keskeisin biisi on A-puolen täyttävä, varsin hieno ja vaikuttava kolmeosainen Sümfoonia seitsmele esitajale, B-puolella on jopa yksi laulettu biisi, jossa Tüür itse antaa näytteen siitä, miksi hänen ei ehkä laulajaksi olisi kannattanut ryhtyäkään (mutta kun kulttiklassikosta on kyse, olen kyllä lukenut toisenlaisiakin mielipiteitä) ja kaksi hienoa instrumentaalia.
Mutta mitä tämä virolainen progeklasikko sitten on? En ihan tarkkaan osaa kuvailla sitä. Jossain yhteydessä on puhuttu "kamarirockista". Vähän ambientinkin suuntaan Tüür on kallellaan, mutta sitten heti kun kuulija alkaa vajota johonkin olotilaan, kitaristi Sibul kyllä herättää kuulemaan, että rockistahan tässä on kyse. Hän on juuri sillä tavalla pateettinen kitarasankari kuin itsetietoiset ja hyvät kitaristit tuppaavat usein olemaan. Heidänkin kuuntelemisensa – siis sen hybriksen kestäminen – vaatii itse asiassa ihan tietyn mielentilan. Mutta kyllä tästä levystä jää hyvää olo, ja palaan siihen varmaan vielä useastikin. Mieleeni tulee myös hämärä muisto oman 1970-luvun alun nuoruuteni King Crimsonista, jota silloin aikoinaan niin ihailin mutta jota en ole itse asiassa kuunnellut lainkaan kolmeenkymmeneen vuoteen. In Spen tapauksessa tuoreus itselle onkin valttia. Sellaiseen, jota ei nuorena kuunnellut, ei myöskään tarvitse suhtautua imelän nostalgisesti ja sentimentaalisesti. Ei tee niin mieli karaokeen tai ilmakitaran soittoon.
Mutta virolaisessa musiikissa vinyyliajan nostalgia kyllä jyllää: Mahavokin  tavoin In Spe on tuoreen comebackin lumoissa.
In Spe on myös keräilytavaraa, niin kuin kaikelle progelle nykyään on käynyt. Tüürin maineen vain kasvaessa tulee sillä myös olemaan enemmän ja enemmän klassisen musiikin puolelta tulevia kuulijoita. Kannattaa siis poimia levy talteen, jos sen jossain näkee. Minä jouduin jo maksamaan melko rasvaisen keräilyhinnan (19 euroa). Levyn kannen on muuten suunnitellut Emil Lausmäe. Sillä ei ole kuitenkaan mitään erityistä syytä jäädä historiaan, niin ammattilainen kuin Lausmäe onkin.
PS. Sattumat ovat joskus kummallisia. Kun ryhdyin In Spen yhteydessä miettimään King Crimsonia (siis Robert Frippin bändiä), niin huomasin, että In Spen rumpali Urb on tehnyt viime vuonna musiikkia yhdessä Toyah Willcoxin (siis Robert Frippin vaimo) kanssa. Eihän tuolla nyt mitään erityismerkitystä ole, mutta oiken nauratti.
PPS. No hitto, pitihän se In the Court of the Crimson King sitten kuunnella Youtubesta  – kaiken kuluneen kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Vaikka arvasin, että siitä tulee nostalgisuudessaan jotenkin tuhnu ja tylsä olo. Sitä alkaa heti miettiä ajankulua ja lopulta kuolemaa ja sitä, että saiko sitä sitten elämässään mitään aikaan. Taidan palata In Spen pariin.