Populaarseid estraadilaule

Jos virolaisten vinyylien harrastamisen kärpänen vähääkään iskee, kannattaa tutkailla kirpputorien pölyisimmät laatikot aika tarkkaan, sillä juuri sieltä saattaa löytää pilkkahinnalla vaatimattoman näköisiä ja kuluneita Melodijan standardipussilla varustettuja pikkulevyjä, joiden joukossa on outoja helmiä. Juuri sellainen on tämä pienen Suosittuja viihdelauluja -sarjan (4 EP:tä) ensimmäinen EP Populaarseid estraadilaule (Melodija Д-00032939-40) vuodelta 1972. 
A-puolen aloittaa Uno Naissoon (1928–1980) säveltämä ja Juhan Saarin (1929–2007) sanoittama Mu kodu [tästä linkistä Ott Leplandin uudehko versio], jonka esittää kultakurkku Jaak Joala (s. 1950). Taustalla laulaa hienosta kansanlaulubändistä Collagesta irrotettu naistrio. Vähän imelä biisi on, mutta jatkossa paranee. Heidy Tamme (s. 1943) on yksi niistä Estonian ihanaäänisistä naisista, jotka levyttivät myös jonkin verran populaarimusiikkia. Tässä hän tulkitsee varsin pirteästi Heldur Karmon (1927–1997) virontamaa Burt Bacharachin biisiä Lendan välja kuldsest puurist (eli Lennän ulos kultaisesta häkistä – en jaksanut ruveta selvittelemään originaalia, mutta tästä linkistä Tammen virolaisen version kuulee). 
Varsinainen helmi on kuitenkin levyn B-puoli. Ensimmäinen biisi on Uno Loopin (s. 1930) ja Nikolai Samohvalovin (1947–1999) tulkitsema ikiklassikko, Antônio Carlos Jobimin Tütarlaps Iponeemast, josta Karmo teki vironnoksen – Samohvalov tosin laulaa omat osuutensa portugaliksi! Samohvalov on kiinnostava hahmo, josta tiedän hyvin vähän ja jonka laulua on neukkuaikana tallennettu vain muutaman biisin verran. Hänen myöhempi hittinsä oli Marie Helain (aika hirveetä jööttiä). Levyn päättää Marju Kuutin (s. 1946) hidas ja sensuelli E. Labon (ja taas Karmon sanat) Kurb laul eli Surullinen laulu. En nyt tahdo millään löytää surffaamalla tietoja siitä, kuka on E. Labo, mutta hieno biisi kuitenkin, eikä vanhaa klassista Marju Kuutia neukkuaikaisilla vinyyleillä ole yhtään liikaa (hänkin tekee nimittäin nykyään hirveetä jööttiä, vaikka oli ehkä hienoin neukkuajan jazzlaulajatar Virossa).
Aleksander Rjabovin (1928–2005) johtama viihdeorkesteri – ilmeisesti näitä levyjä varten koottu tilapäiskokoonpano – svengaa hienosti. 

 

Ja näin vaatimattomalta levy näyttää siellä kirpputorilla: 

Koduküla, kodumaa

Tämä 7-tuumainen EP Koduküla, kodumaa (Melodija C62-17829-30, 1982) on vähän niin kuin kulttuuripolitiikkaa. Laulun riemua haluttiin ohjelmallisesti levittää kaupunkien lisäksi myös maaseudulle, ja niinpä Tabasalussa – kylläkin ihan Tallinnan kyljessä – sijaitsevassa, kanankasvatuksesta kuuluisassa Ranna sovhoosissa järjestettiin laulukilpailuja, joissa palkittiin parhaita sävellyksiä, sanoituksia ja esityksiä. Tälle pikkulevylle on koottu parhaita vuosilta 1977–81.
A-puolen aloittaa Tõnis Mägin (s. 1948) paatoksella laulama Koduküla, kodumaa (säv. Gennadi Taniel (s. 1940) – Hando Runnel (s. 1938)). Taustalla soittaa Rostislav Merkulovin (1912–1978) johtama Viron radion viihdeorkesteri. Semmoista kunnon Sopotin meininkiä. Toinen biisi Taas punad pihlakaid on Kustas Kikerpuun (1937–2008), "Viron Burt Bacharachin" käsialaa, ja esittäjänä on Paul Ruudi Kergemuusikakoor, joka sai myöhemmin levyttää yhden LP:nkin. Hieno ja puhdas kuoro ja kaunis easy listening -biisi – joskin se kuulostaa jo aika moneen kertaan sävelletyltä. 
Levyn kannessa toivotaan, että tällainen kilpailu tuottaa aidosti maanläheisempää musiikkia, ja ratkaisua onkin etsitty kantrista. Ivo Linnan (s. 1949) ja Admiralin biisi See meeletu maailm on säveltäjä Valter Ojakäärin (s. 1923) ja sanoittajahirmu Heldur Karmon (1927–1997) käsialaa, mutta hyvät taustavoimat eivät auta: biisi on armottoman löysä kantriballadi. Fixin Jaanipäev (Vello Toomemets (s. 1954) – Hando Runnel (s. 1938)) yrittää samaa nopeammalla tempolla, mutta tylsästi jumputtava kantrihumppa kuulostaa vain tekopirteältä. Hyvä bändi Fix silti on.
Siis aika huono mutta hassulla tavalla epäsuhtainen levy. Kantrinharrastajalle tänä on silti aito keräilykohde.
Kannen viljapellon kuvan on ottanut tunnettu valokuvaaja Gustav German (s. 1933) ja aika kököstä muusta suunnittelusta vastaa maineikas Tõnu Soo (s. 1944) – monen muunkin levynkannen tekijä.
PS. Tästä linkistä Fixin Jaanipäev. Vaan pannaanpa paremmaksi. Viron punkbändeistä ehdoton suosikkini Vennaskond on myöhemmin tehnyt Taas punad pihlakaid -biisistä oman versionsa – kuunnelkaa ihmeessä tästä linkistä.   

Laule ehitajatest

Virossa ei neukkuaikana juurikaan ilmestynyt erityisen neuvostohenkistä musiikkia, mutta tämä neljä biisiä sisältävä EP Laule ehitajatest (Melodija M62-41773-4) vuodelta 1979 on aitoa sosialistista työn sankaruutta: suomeksi siis Rakentajien lauluja. Kolme biiseistä on Viron legendaarisen jazzmiehen Uno Naissoon (1928–1980) käsialaa. Uno Loopin (s. 1930) tulkitsema Ehitajate marss (sanat Heldur Karmo (1927–1997), yli 3500 biisin sanaseppä) on joutavanpäiväinen marssinrallatus, jossa Loopin pehmeä ääni ei oikein pääse oikeuksiimsa. Tarmo Pihlapin (1952–1999) ja Palderjanin Ehitajate laul (myös Naissoo – Karmo) on pirteä pop-henkinen laulelma, ja tämä vähän levyttänyt 1970-luvun suosikkibändikin soi kuulaasti. B-puolen avaava lauluyhtye Onyxin ja Rostislav Merkulovin (1912–1978) johtaman Viron radion viihdeorkesterin Kiri BAM'ilt (Naissoo, sanat Viktor Sokolov, viroksi Karmo) on sekin kelpo laulelma, ja radiobändi svengaa hienosti. Levyn päättävä Artur Rinteen (1910–1984) – vähän kuin Viron Georg Malmsten –  Monteerijate lõbus marss (Rodion Štšedrin (s. 1932), sanat M. Papava, vironnos tuntematon) on vanhempaa materiaalia, elokuvasta Kõrgus vuodelta 1964. Taustalla soittaa kelvosti kitaristi Emil Lansoon (1921–2004) yhtye, joka toimi sittemmin monen nuoren tähden kasvualustana.   
Aika hassu pikkulevy siis. 
PS. Tämä on muuten Onyxin ainoa neukkuaikainen vinyylitallenne, enkä tiedä yhtyeestä toistaiseksi oikein mitään. Myöhemmiltä ajoilta heiltä on julkaistu isohko hitti Me pole enam väikesed.  
PPS. Nuoremmalle väelle tiedoksi: BAM viittaa Baikal–Amurin junaradan rakentamiseen – jättimäiseen neukkuhankkeeseen. 
PPPS. Kannen suunnittelijaa ei mainita, mutta kyseessä on Ulla-Britta Sampu (1933–2006), jonka käsialaa on kaikkineen kuusi neukkuaikaista vinyylilevyä.  

Üllar Jörberg

Tässä on nyt pidetty kaksi ja puoli vuotta taukoa, kun on ollut päällä vähän ammatillisempi blogi ja vähän liikaa töitäkin koko ajan, mutta koska virolainen levykokoelmani on myös kasvanut aika paljon ja koska välillä pitää olla terapeuttista harrastustakin, olkoon tämä sitä. Palaan siis jälleen asiaan hiljalleen.

Üllar Jörberg (s. 1946) kuuluu myös niihin yhden levyn ihmeisiin, joita neuvosto-Viron populaarimusiikin  historia on täynnään. Tämä EP Üllar Jörberg (Melodija C62 23662 006, 1986) on nimittäin hänen ainoa neuvostoaikainen esiintymisensä vinyylillä. Se levytettiin vuonna 1985 – myöhemmiltä ajoilta löytyy kyllä paljonkin CD-materiaalia. Jörberg on levyn kannen mukaan nimenomaan  maaseudun yleisön keskuudessa suosittu country-laulaja, ja juuri siltä hän vaikuttaakin. Hirveää jööttiä siis. Puolustuspuhe voisi tietenkin olla, että tämä on yksi harvoista neukku-Virossa julkaistuista countrylevytyksistä, ja sellaisena sen etsimistä kirpputoreilta voisi suositella.
Kuunteluelämys on kuitenkin aika vaatimaton. A-puolen ensimmäinen biisi on on E. Harrisin  (liekö  Emmylou? - en tunnista biisiä) veltto balladi Ära unusta mu soove, ja toinen biisi on yhtä veltto Külapoisi mõtisklused. Kyseessä on Don Williamsin klassikkohitti I'm Just a Country Boy (1977), jonka takana ovat Fred Hellerman ja Marshall Barer. B-puolen aloitaa aito virolainen country-biisi, Viljo Tammin (s. 1956) ja August Sangin (1914-1996) tekopirtsakka Õnnelik mees. Levyn viimeinen biisi Töömehe poeg on trad., jonka virolaiset sanat on tehnyt kovan luokan runoilija Jaan Kaplinski (s. 1941), mikä lienee levyn kiinnostavin juttu.
Taustabändistä ei ole mitään tietoja, mutta ammattilaisiltahan nuo tuntuvat. 
Kannen kuvan on ottanut Valeri Parhomenko, joka on tehnyt myös Novella Hansonin ainoan EP:n kannen. Muita häneltä ei siten olekaan.

PS. Jörberg herätti muutama vuosi sitten huomiota sillä, että hän uhkasi lähteä Virosta pois, koska hänelle vittuillaan niin paljon, muun muassa hänen viiksistään. Ei hän sitten tainnutkaan lähteä. Mutta viikset ovat kuitenkin häkellyttävän komeat. Kansi ja hänen ainutlaatuiset viiksensä tekevät tästä levystä kuitenkin aika hienon keräilykohteen – niin hirveää jööttiä kuin se onkin.

PS. Tästä linkistä parin vuoden takainen Jörbergin Miljoona ruusua, niin ymmärrätte, minkälaisesta lahjakkuudesta on kyse.

Sergei Manukjan & Avicenna

Groznyissa syntynyt, sittemmin tunnettu moskovalainen jazzpianisti ja -laulaja Sergei Manukjan (s. 1955, hänen kotisivunsa ovat valitettavasti vain venäjäksi) on myös aito virolaismuusikko. Hän nimittäin asui Virossa 1980-luvulla, ja siellä hänellä on kämppä edelleenkin ja siellä hän myös keikkailee jatkuvasti – muun muassa helmikuussa 2010. 1980-luvulla hän ahkeroi fonisti (s. 1962) Villu Veskin Avicenna-yhtyeen (1986–90) kanssa, ja tuloksena ilmestyi vuonna 1989 myös yksi LP, Sergei Manukjan & Avicenna (Melodija C60 29339 000) – edellisenä vuotena heitä oli ollut tilaisuus nähdä myös Porin jazzfestivaaleilla. Levyllä soittavat Manukjanin ja Veskin lisäksi Sven Kullerkupp (s. 1961, vintagesyntikka Roland D-50 ja piano), Taavo Remmel (s. 1964, basso ja toinen vintagesyntikka Yamaha DX 100), Toomas Rull (s. 1965, rummut) ja monessa bändissä soittanut kitaristilegenda Ain Varts (s. 1959). Yhdellä kappaleella soittaa trumpettia Alo Järving (?). Kahden standardin – George Gershwinin (1898–1937) Summertimen ja Maceo Pinkardin (1897–1962) Sweet Georgia Brownin – lisäksi biisit ovat omia, viisi Manukjanilta ja yksi Remmeliltä. Ja tässä lienee vika. Materiaali jää vähän tylsänpuoleiseksi. Meno on sinänsä ihan railakasta fuusiota, jossa kaikuja aika paljon lienee Al Jarreaulta (s. 1940) ja Stevie Wonderilta (s. 1950). Soulin, jazzin ja rockin kombinaatio menee kuitenkin useimmiten vähän puuroksi, eivätkä sävellykset tunnu yksinkertaisesti tarpeeksi kiinnostavilta, mutta on tässä silti jotenkin hyvä fiilis. On sellainen tunne, että kaikkia nyansseja en ole ehkä vielä osannut löytää.

Margus Haavamägin (s. 1959) kansi on oikeinkin hieno. Hän tehnyt paljon muitakin onnistuneita vinyylikansia.

PS. Tässä muutaman vuoden takaista Manukjania livenä.

 

Collage: Kadriko

Tässä vasta hieno yhtye! Collage on vuosina 1966–1979 toiminut kansanmusiikkia, jazzia ja klassista hienosti sekoittanut lauluyhtye, jonka perustivat Raivo Diksonin (1940–1984) johdolla joukko Tallinnan konservatorion opiskelijoita. Laulajia on melkoinen nippu: sopraanot Lea Simon (s. 1946, sittemmin Gabral) ja Katrin Mägi (?), altot Maire Eliste (?, pitää nykyään omaa laulustudiotaan) ja Anne Erm (s. 1943), tenorit Enn Tomson (?), Ole Valgma (1947–1993) ja Alo Põldmäe (s. 1945), yhtyeen Diksonin jälkeinen johtaja, sovittaja ja baritoni Aarne Vahuri (s. 1941) sekä basso Ivar Johansson (?). Kahdella biisillä on käytetty arkistojen kätköistä aitoa dokumentaarista kansanlaulua: 1959 äänitetyllä kihnulaisella Anna Kösterillä (1899–1989) on varsin hypnoottinen ääni, ja hauska on kuunnella Marie Seppiäkin (1862–1943).

Taustoja soittavat Viron jazzin ja klassisen parissa koulitutuneet instrumenttiensa mestarit: pianisti Tõnu Naissoo (s. 1951), rumpali Peep Ojavere (1943–1993), basisti Jüri Pliznik (?), viulisti Rein Alango (?), huilisti Riho Joonase (?), tenorisaksofonisti Lembit Saarsalu (s. 1948) sekä alttosaksofonia ja huilua soittanut Avo Joala (s. 1942).

Collage teki neukkuaikana kolme LP:tä ja yhden EP:n. Täyteen kukkaansa tyylilajissaan Collage nousi tällä toisella, vuonna 1975 ilmestyneellä LP:llään Kadriko (Melodija 33CM 02821–2).

Melkoisen avantgardistista menoa tämä on aikoinaan ollut. Laulu on samalla hienostunutta ja äärimmäisen puhdasta, mutta kansanmusiikkielementit tuovat mukaansa oman hypnoottisuutensa. Kansanmusiikin ja jazzin fuusio on itse asiassa aivan huikean lumoavaa. Kyllä tämä on – ainakin tällä tietoa – yksi hienoimmista kuulemistani virolaisista levytyksistä.

Paljon muitakin kansia 1970-luvulla suunnitelleen R. Siirakin kansi on sekin ihan tyylikäs. 

Helmut Aniko & His VIB-Project

Saksofonia, huilua ja vibrafonia soittaneen virolaisen jazzklassikon Helmut Anikon (1947–2003) esikoislevy Meenutus vuodelta 1990 oli aika intiimi ja myös vähän kokeilevakin, kun taas hänen toinen vinyylinsä, Riiassa ilmestynyt Helmut Aniko & His VIB-Project (RiTonis / Melodija C60 31195 006) on standardimaisempaa big band -materiaalia. Tämä isompi bändikin oli kuitenkin varsin hyvin yhteen hitsautunut, sillä se toimi Viru-hotellin varietee- ja taustabändinä pitkään – siitä nimi: VIB = Viru Boys (bändin nimen kirjoitustapa vähän vaihtelee, viivalla ja ilman ja isoilla tai pienillä kirjaimilla). Bändiin kuuluivat Anikon (huilu, altto- ja baritonisaksofoni) lisäksi Arvo Pilliroog (1946–1993, sopraano- ja tenorisaksofoni), Urmas Lattikas (s. 1960, piano ja Hammond-urut), Toivo Unt (s. 1951, basso), Mati Põllu (?, rummut), Koit Kernumees (s. 1947, trumpetti), Tarmo Marken, (?, trumpetti), Heiki Kalaus (1950–2007, vetopasuuna), Siim Poll (s. 1956, syntikka), Uno Lättemägi (?, kitara) ja Dmitri Dmitrienko (? lyömäsoittimet). Kahdella biisillä Untin korvaa bassossa vieraileva Raul Vaigla (s. 1962).     

En tunne tarinan taustoja, mutta suurin osa biiseistä on Jukka Linkolan (s. 1955) kynästä: Pöördepunkt, Lapinkulta Blues, Terra mia ja Laupäev. Lattikas on säveltänyt yhden biisin ja Aniko itse kaksi. Vähän sellaista pönäkkää tällainen isomman bändin jazzin soitto tuppaa mielestäni aina olemaan. On siis tunnustettava, että tämä ei oikein ole minun lajiani, joten en todellisuudessa tiedä lainkaan sitä, kuinka hyvästä bändistä mahdollisesti on kyse. Väliin soittajat tuntuvat kuitenkin irtoavan vähän rajummin biisien perusrakenteesta, ja kuulija ikään kuin herää tarkentamaan havaintoaan. Silloin bändi kuulostaa hyvältä. Täytyy siis vain harjoitella ja kuunnella lisää.

Villu Järmutin (s. 1948) kansi on ihan hieno.     

 

Kukerpillid: Rahvalikke laule

"Viron johtava bluegrassbändi" – no ehkä tämä on vähän vitsi, mutta kyllä rakastettu bluegrassia, vähän rokkiakin ja muuta rytmimusiikkia soittava folkrockbändi (olisikohan tämä nyt hyvä ilmaisu?) on totinen klassikko – Kukerpillid on perustetu jo vuonna 1972. Jäsenet olivat Tallinnan taideakatemian opiskelijoita, ja he ovat myös toimineet taideammateissaan – Ike Volkov on esimerkiksi arkkitehti.  Apelsinin lisäksi Kukerpillid on varmaan Suomessa tunnetuin virolaisbändi.

Bändin ensimmäisellä vinyylillä, vuonna 1976 ilmestyneellä 7-tuumaisella EP:llä Rahvalikke laule (Melodija C62 06475–6) bändi oli nelihenkinen: Taivo Linna (1941–1996, laulu, viulu), Toomas Kõrvits (s. 1945, laulu, kitara, kantele), Tiit Kõrvits (s. 1951, kitara , sittemmin muun muassa Rock Hotel) ja Ike Volkov (s. 1951, laulu, basso).  Ja kunnon virolaistyyliin bändihän toimii edelleenkin – alkuperäiskokoonpanosta ovat mukana vielä Toomas Kõrvits ja Volkov.    

Biisit ovat lähinnä trad. ja mukana on jopa suomalainen kansanlaulu Lipu-Mati püksid (?). Mukana ovat myös bluegrass-mies Lester Flattin (1914–1979) Jahitrofeed ja Tim Spencerin (1908–1974) Meremehe jutustus.

Meno on letkeää ja hyväntuulista, jos ei nyt ihan veret seisauttavaa. Hyvä bändi tämä on.

Kannen tekijäkin löytyi omasta takaa: viulisti Taivo Linna.

 

Tõnis Mägi & Music Seif

Tõnis Mägi (s. 1948) lienee Viron tällä hetkellä rakastetuin tai ainakin kunnioitetuin rocktähti. Esimerkiksi hänen 1980-luvun lopun isänmaallinen biisinsä Koit voitti vuonna 2009 Viron tv:n kilpailun Eesti otsib lemmiklaulu. Kun Mägi esiintyi ensimmäistä kertaa vinyylillä vuonna 1971 Uued laulud -kokoelmalla, oli hän vielä kovin iskelmällinen ja naiivi laulajapoika, mutta kun hänen ja hänen bändinsä, vuonna 1981 perustetun Music Seifin (myöhemmin kirjoitusmuoto oli Muusik Seif)  ensimmäinen levytys, vuonna 1981 äänitetty 7-tuumainen EP Tõnis Mägi & Music Seif (Melodija C62–16913–4) ilmestyi vuonna 1982, oli sävy jo ainakin vähän rock. Tai jopa vähän funk: tässä Targon säveltämä ja Mägin sanoittama Metsaneid. No ehkä minä vähän liioittelen – onhan se aika iskelmällinen, vaikka pojat osaavatkin soittaa. Sympaattista on kuitenkin se, että kaikki biisit ovat omia, Mägin ja Targon käsialaa. On tässä aidon Viro-rockin alkuvaiheita. 

Muusik Seifistä tulikin sitten yksi virolaisen 1980-luvun rockin keskeisistä bändeistä. Ensimmäisessä kokoonpanossa soittivat kitaristi Elmu Värk (s. 1956), basisti Margus Orav (k. 1985, hukkui keikkamatkalla Balatoniin), kosketinsoittajat Aare Põder (?, sittemmin muun muassa Ultima Thule) ja Mati Vaarmann (s. 1952) sekä rumpali Mikk Targo (s. 1959, sittemmin muun muassa Mahavok). 

Mutta on se todettava, että kun esimerkiksi Jaak Joalaa (s. 1950) pilkattiin "Kremlin satakieleksi", niin kyllä Muusik Seif kierteli yhtälailla pitkin suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa ja Mägi – myöhempi laulavan vallankumouksen sankari – lauloi myös venäjäksi.

J. Semerikovin (?) kansi on ehkä vähän mielikuvitukseton. Muita kansia hän ei sitten ole tehnytkään.

     

 

Apelsin [III]

Apelsin sai odottaa kolmannen albuminsa ilmestymistä edellisestä peräti seitsemän vuotta, mutta Virossahan bändit eivät juurikaan hajoa eivätkä paljoa urallaan edes levytä. Bändin kolmas LP, nimeltään jo kolmatta kertaa mielikuvituksellisesti Apelsin (Melodija C60 26527 007) äänitettiin vuonna 1987, ja levy ilmestyi vuonna 1988. 

Bändin kokoonpano oli vaihtunut jonkin verran. Vanhasta bändistä jatkoivat vielä nokkamies Tõnu Aare (s. 1953) sekä Ants Nuut (s. 1950) ja Mati Nuude (19341–2001). Uusina olivat mukaan tulleet Meelis Laido (s. 1960, laulu, piano, urut, syntetisaattori, haitari ja huilu, sittemmin Viron Silja Linen toimitusjohtaja), laulaja Anders Loigom (?, on levyttänyt myös Mikko Perkoilaa (s. 1950) viroksi), Indrek Hiibus (?, lyömäsoittimet) sekä bassossa H. King (?) ja Igor Trunin (?).  

Lauletut biisit ovat jälleen melko iskelmällistä jööttiä, tässä malliksi vaikkapa Aaren Matkalaul, jota ei tarvitse montaa kertaa vuodessa kuunnella. Ulkomaisia biisejä on ainoastaan brasilialaisen Waldir Azevedon (1923–1980) Amorada, komeasti rullaava instrumentaali, sekä levyn päättävässä potpurrissa Mikis Theodorakisin (s. 1925) Zorbas-katkelma. B-puoli on miltei kokonaan instrumentaalinen ja itse asiassa täynnä aika sympaattista soittoa ja kertoo myös sen, että bändin jäsenet ovat ihka aitoja pelimanneja, jotka soittimensa sekä myös yhteissoiton hallitsevat. Oletan, että Apelsin on aina ollut kova kapakkabändi ja taidan vielä pyrkiä heitä joskus kuuntelemaankin, vaikka ei tämäkään levy kokonaisuudessaan niin kaksinen olekaan.

Graafisen suunnittelija Villu Järmutin (s. 1948) ja valokuvaaja Enn Kärmasin (s. 1943) kuorittu appelsiinikansi on ihan hauska.

 

 

Apelsin [II]

 

Jo Apelsinin ensimmäinen albumi kertoi, että kunnon pelimanneista ja ilmeisen hyvästä keikkabändistä on kyse, mutta levybändin sijaan bändi tuntui kuitenkin sellaiselta tanssipaikkojen perustahkoajaporukalta, jota ei niin hirveästi olisi edes tarvinnut tallentaa levylle. Bändin toinen, vuonna 1980 äänitetty ja vuonna 1981 julkaistu albumi Apelsin (Melodija C60–15353/15978) on mielestäni vielä ensimmäistäkin heikompi – mitä tulee siis sekä sävellysmateriaaliin että laulajien äänivarantoon. Soitto kyllä kulkee sinänsä mallikkaasti.

Bändin kokoonpano oli melkein sama kuin esikoisella. Johtohahmo Tõnu Aare (s. 1953) sekä kitaristi Ivo Linna (s. 1949) olivat ryhtynyt myös laulamaan, ja bändiin oli liittynyt myös toinen lyömäsoitinartisti, Jaan Kirss (s. 1952) – muuten kokoonpano oli muuttumaton. Vierailijana toimiva jazzfonisti Helmut Aniko (1947–2003) soittaa yhdellä kappaleella saksofonia ja yhdellä syntikkaa, mikä ei muuten muuta menoa yhtään sen paremmaksi tai edes jatsahtavammaksi.     

Kappaleet ovat samanlaista kantrivoittoista jytkettä kuin esikoisellakin. Aare on säveltänyt suuren osan omista kappaleista. Niissä seikkallaan peruscountryn, -rockin, boogie woogien ja honky tonkin maailmassa vailla sen kummempia ambitioita. Aaren ja Linnan lisäksi Jaan Arder (s. 1952) laulaa kaksi biisiä ja Mati Nuude (1941–2001) yhden biisin – päävastuu laulajana on kuitenkin Linnalla. Linnahan on virolaisessa kevyessä musiikissa jotenkin legendaarinen hahmo, mutta pakko on todeta, että laulajana hän jää kyllä hyvin tavalliselle reittilaiva- tai tanssipaikkatasolle. Livenä hänen karismansa voi toki olla suurempi, mutta levyllä fiilis jää varsin vaatimattomaksi. Tästä voi kuunella vaikka levyn ehkä huonoimman kappaleen Raamid. Käännöskappaleista vastaavat Georg Kajanus (s. 1946, vähän yllättäen suomalaista sukujuurta oleva englantilaisen Sailor-yhtyeen nokkamies), jonka Shakespeare on aika surkeaa roskapoppia, irlantilainen easy listening-klassikko Joe Dolan (1939–2007), jonka Viis viimast on varsin tylsää poppia sekin sekä Merle Haggard (s. 1937), jonka Saatuse laev on vielä hirveämpi – siis oikeasti aivan kauhean veltto ja tylsä biisi. 

Yksikään biisesit ei nouse sen korkeammalle tasolle, vaikka esimerkiksi Aaren Aeg ei peatu onkin jonkinlainen klassikko edelleenkin. Ihan en ymmärrä sitä, miksi näin on. 

Ivo Linnan isoveljen Taivo Linnan (1946–2001) kansi on kai ihan hauska.

Jaak Joala

Jaak Joala oli kautta koko Neuvostoliiton suosittu tähti, jonka skaala liikkui jossain iskelmän ja popin harmaassa välimaastossa. Hän sai urallaan tehtyä vain yhden albumin, mutta EP:tä ilmestyi useita. Tämä vuonna 1975 ilmestynyt EP Jaak Joala (Melodija  33D–00032531) sisältää vain virolaisia sävellyksiä. A-puolella soivat Gennadi Tanielin (s. 1940) Karneval sekä Arne Oitin (1928–1975) Suveöö. B-puolella asialla ovat samat säveltäjät: Tanielilta on Tantsulaul ja Oitilta Tuhatväljade tuul.

Taustoja soittaa Rostislav Merkulovin (1912–1978) ja Peeter Saulin (s. 1932) johtamana rutinoitunut Eesti raadio estraadiorkester. Suveöölla taustoja laulaa hieno naislauluyhtye Laine ja Tantsulaulilla aivan yhtä hieno jazzlauluyhtye Collage. 

Eväät ovat siis kunnossa, mutta ei Joalasta parhaalla mahdollisella tahdollakaan saa kovin suurenmoista tulkitsijaa. Pliisuksi jää.

Pari muutakin kantta aikoinaan suunniteleen K. Einbergin kansi on aikanaan ollut varmaan vähän moderni, mutta ei se tähän levyyn oikein liity.

 

 

Eesti pop III

Eesti pop oli 11 vinyylilevyä sisältänyt sarja, joka ilmestyi vuosina 1979–92. Ensimmäinen ilmestyi vähän erilaisena ja nimellä Estonian Pop Voices vuonna 1979, ja kakkonen jäi kuulemma liian rajun kannen takia julkaisematta kokonaan. Sarja käynnistyi kunnollisesti säännöllisesti vasta siis osasta Eesti pop III (Melodija C60 20141 007). Vuonna 1984 ilmestynyt albumi sisälsi jo vuonna 1982 Tarton musiikkipäivillä äänitettyä live-materiaalia, lähinnä progea.

In Speltä on kaksi biisiä. Antidolorosum oli myös heidän esikoisalbumilaan. Isamaa on ilmestynyt ainoastaan tällä levyllä. Molemmissa laulaa ei-nyt-niin-ihan-hirveän-hienosti Erkki-Sven Tüür (s. 1959). Myös Kasekelta on kaksi biisiä. Näotused ja Valhalla löytyvät myös Kaseken ainoalta LP:ltä Põletus. Samoin Ruja on mukana kahdella biisillä. Vähän sellaista pateettista isänmaajööttiä edustava Eesti muld ja eesti süda ja muuten joutavanpäiväisen pimputteleva rokkibiisi Sa oled muld teine eivät sisälly Rujan omissa nimissä julkaistuhin vinyyleihin. Rujan Urmas Alender (1953–1994) esitää myös Valdo Randperen (s. 1958) kanssa tämän biisin Las olla nii. Mahavokilta on yksi biisi, ihan komeasti äänimassaa vellova Kärestik. Tarttolaiselta Fixiltä on myös yksi hyvin kulkeva biisi, Kevad Tartu kohal, jota ei löydy heidän muilta levyiltään. Radarin kelvollinen fuusioviritys Trofee löytyy myös heidän samannimiseltä albumiltaan.   

Kaikkineen tämä on ihan hyvä ja ilmeisen edustava kokoelma virolaisen rockin vuodn 1982 aatelisista, joten ainakin historiallisesti merkittävänä katsauksena se jo kannataa poimia talteen, kun siihen kirpputorilla törmää. 

Muutamia muitakin kansia suunnitelleen E. Välin kansikin on ihan raflaava.

 

 

RAM-1

Yksi Eesti NSV Riiklkiku Akadeemiline meeskoorin (RAM) kolmesta kvartetista, RAM-1 (Georg Metssalu (1919-2004), Tiit Köster (s. 1939), Evald Jaansoo (1915-1997) ja Raimund Alango (1926-2010)), levytti vuonna 1976 EP:n kansanlauluja ja sitten samana vuonna vielä toisen EP:n uudempaa mieslaulumateriaalia samalla nimellä RAM-1 (Melodija C62–06951–2). En tiedä, oliko levyjen teko neukkuaikana täynnä erilaisia lehmänkauppoja, mutta näin voisi ajatella. Kun ensin oli julkaistu virolaista kansanmusiikkia, niin nyt sitten piti julkaista vähän neuvostoklassikoita. 

A-puolella on Suomessakin tutun Matvei Blanterin (1903–1990) Päike vajus mäe taha ja myöskin Suomessa tunnetun Lev Knipperin (1898–1974) Põld-põlluke, joka tunnettiin myös puna-armeijan marssilauluna.  

B-puolen avaa Mihail Ferkelmanin (1908–1974) Sõdur puhkehetkel, mutta on mukana sitten aito virolainen klassikkokin: rakastetun Raimond Valgren (1913–1949) Tartu marss. 

Komeaa lauluahan tällainen miehinen kvartettihan esittää, mutta ei tässä ihan kuolemattomia hetkiä kuitenkaan ole. 

 

Apelsin

Vuonna 1974 perustettu ja edelleenkin toimiva Apelsin on yksi neukkuajan Viron suosituimpia yhtyeitä, keikkabändi joka soitti jokaiselle vähän jotain – taustalla vaikutti kuitenkin koko ajan maan- tai ehkäpä kansanläheinen countryviritys ja sellainen humoristisuus, jota ei ole tapana kutsu kovin älylliseksi. 

Bändin ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat johtohahmo Tõnu Aaren (s. 1953, kitara, mandoliini ja huuliharppu) lisäksi Ants Nuut (s. 1950, vetopasuuna ja laulu), Harry Kõrvits (s. 1953, lyömäsoittimet) ja Jaan Arder (s. 1952, laulu ja viulu). Ensimmäisen albumin Apelsin (Melodija C60 07809–10) ilmestyessä vuonna 1978 bändiin olivat liittyneet myös Gunnar Kriik (1952–2001, basso ja viulu), Mati Nuude (1941–2001, laulu ja balalaika) ja myöhemmin Rock Hotelista tuttu laulaja Ivo Linna (s. 1949, kitara). Aare, Arder ja Nuut ovat vieläkin mukana.

Suurin osa kappaleista on Aaren käsialaa, mutta mukana on myös kansainvälisiä hittejä kuten Hank Williamsin (1923–1953) Jambalaya (1952, kannessa Jambolaya), Wilhelm Groszin (1894–1939) Capri saarel (joka kannessa on merkitty sanoittaja Jimmy Kennedyn (1902–1984) nimiin), Giovanni Battista Martinin (1706–1784) Armurööm ja Angel Villoldon (1861–1919) Kaks punast huult (suomeksikin useasti levytetty tango Tulisuudelma). Meno on letkeää ja reteää mutta pohjimmiltaan sittenkin vähän tylsää ja tekopirteää. Soittaahan nämä äijät osaavat, mutta tällainen showtyyppinen huumorikantri taitaa olla kuitekin enemmän livenä kuultavaa kapakkamusiikkia. Tässä muutamia levyltä poimittuja biisejä YouTubesta: Western, Capri saarel, Purjed, Tuukrilaul ja Igatsus. 

Muutaman muunin kannen tehneen Tiina Linnan (s. 1946) kansi on varsin tavanomainen. Hauskaltahan veijarit toki näyttävät.

PS. Bändin nimi Apelsin on tullut appelsiinilaatikoista, jotka neukkuaikana olivat tietysti länsimaisen vapauden symboleita. Näin ainakin jälkikäteen on kerrottu.

 

 

Jõulu pop

Suomalaisen kuulijan on hyvä muistaa, että Neuvostoliitossa ei ollut joulua. Sitä piti siis halutessaan viettää suljettujen verhojen takana. Näin ollen tämä vuonna 1990 äänitetty ja vuonna 1991 ilmestynyt joululalujen kokoelma-albumi – ainoa neuvostoajan vinyylikauden joululevy – Jõulu pop (Melodija C60 30875 006) on kaikessa hassuudessaan suorastaan poliittinen levy, ja sen symbolinen luonne on aika iso. Loppuihan Neuvostoliittokin tämän levyn ilmestymisen aikoihin. Vuoden 1991 joulu oli taas ikään kuin ensimmäinen uuden itsenäisyyden virallinen joulu. 

Tätä taustaa vasten levyn hahmoton kokonaisuus ei ehkä olekaan niin hahmoton: rocklaulajat ja operettitähdet ovat kuin yhdessä rintamassa joulun puolesta.

A-puolen avaa rakastetun grand old ladyn, Heidy Tammen (s. 1943) tulkitsema M. Martinin (?) kauhis jouluntoivotus Soovin sulle rõõmurikkaid jõule, jota säestää syntikalla Jaak Jürisson (s. 1956). Sitten seuraa Tõnu Raadikin (s. 1957) säveltämä sekä Ivo Linnan (s. 1949), Silvi Vraitin (s. 1951) ja Karavanin esittämä vähän rockahtavampi Jõulutervitus 1941 – rockahtavampi vaikka kyseessä onkin Marie Underin (1983–1980) sanat. Iskelmälaulaja Mait Maltisin (s. 1951) ja Artellin esittämä ja bändin kitaristin Indrek Tolkin (?) säveltämä Rahu on puolestaan pliisu sekä sävellyksenä että esityksenä. Anto Õnnis (s. 1979, nykyään klassinen lauluyhtye Heinavanker) on puolestaan Cantores minores -tyyppinen nuori poika, jonka tulkitsema Jõuluöö täis valgussära Kontorin säestyksellä on oikein kaunis. Varsin kauniita ja kuulaita ovat myös omassa lajissaan Kiigelaulukuuikin englanniksi esittämä ja Jürissonin yhtyeen säestämä trad. gospel Oh, How I Love Jesus sekä Modern Fox -yhtyeestä tutun tyylitietoisen – ja myös muuten Iskelmäprinssi-elokuvassa (1991) esiintyneen – laulaja Martin Sanderin (s. 1967) ja kitaristi Are Jaaman (s. 1961) esittämä myöskin trad. Merry Little Christmas.

B-puolen avaa Kanni Kutmanin (s. ?), Evald Raidman (s. 1953) ja Fixin esittämä Lootuste öö, joka on bändille ominaista rentoa amerikanpoppia. Laulaja Hillar Norralt (?, joka esitti aikoinaan muuten ns. hulvattoman biisin Helsingin Sanomat) ja syntikkavelho Lauri Laubre (s. 1961) pystyttävät jouluista äänivallia biisillä On jõuluöö, ja syntikkameno jatkuu vielä progempaan suuntaan Igor Garšnekin (s. 1958) Datan, Segakoor Olevinen ja Urmas Alenderin (1953–1994) esittämillä kahdella osalla Garšnekin isommasta sarjasta Jõululood. Näin päättyy tämä outo levy ja jättää kuulijan varsin sekavien tunnelmien valtaan.

Aili Ermelin kansi ei ole yhtään jouluinen. Ehkä siinä on joku vitsi, jota en vielä ymmärrä. Ermel on tehnyt pari muutakin kantta.

Voldemar Kuslap

Baritoni Voldemar Kuslap (s. 1937) toimi Estonian solistina vuodesta 1965.  Hän oli suosittu ooppera- ja operettilaulaja, mutta myös iskelmä oli hänelle luonteva ilmaisumuoto. Neukkuaikana hän julkaisi yhden EP:n ja yhden LP:n kevyempää musiikkia. Se ainoa LP, Voldemar Kuslap (Melodija 33CM–03247–8) ilmestyi vuonna 1972. Komea mies ja komea ääni, ja naisten suosikkihan hän aikanaan olikin. 

Kuslapin albumilla taustoja soitaa Latvian radion viihdeorkesteri, jota johtaa Aleksander Rjabov (1928–2005) – yksi virolaisen jazzin klassikoista.

Materiaali on aika monipuolista ja osin ihan aikaa kestävääkin, vaikka väliin vähän hymyilyttääkin. Vähän sellainen hissimusiikkityyppinen bossanovafiilis hiipii välillä kuvaan mukaan, mutta kyllä osa tulkinnoista on ihan klassikkoainesta. Virolaisista klassikoista kannattaa mainita ainakin Arne Oitin (1928–1975) Mis värvi on armastus ja Uno Naissoon (1928–1980) peräti neljä kappaletta, jotka ovat toinen toistaan hienompia. Mutta mukana on myös neuvostoliittolaisittain aika rajuja läntisiäkin hittejä, muun muassa Cole Porterin (1891–1964) sensuelli Mõtlen sinule (en valitettavasti tunnista) ja Irving Berlinin (1888–1989) Olla su partner (en myöskään tunnista).

Tämä on oikeastaan aika hieno levy, jota tulee käytettyä ainakin viihdyttävänä taustamusiikkina.

V. Dubovin kansi välittää varmaan ihan hyvin Kuslapin ilmeisen sex appealin.

 

Kalmer Tennosaar: Kes mind kuuleb laulevada

Kalmer Tennosaar (1928–2004) eli "Kalmer-setä" oli rakastettu laulaja ja TV:n lastenohjelmien laulattaja, joka toimi Viron tv:ssä aina vuodesta 1955. Mutta eipä hänkään paljoa saanut uransa aikana levyttää. 1960-luvulla ilmestyi yksi EP ja vuonna 1979 (äänitetty vuosina 1955–70) ilmestyi hänen ainoa vinyyli-LP:nsä Kes mind kuuleb laulevada (Melodija M60–41877–8).

Tennosaaren ääni – taitaa olla ns. lyyrinen tenori – on sellainen miehekäs, konstailematon ja teeskentelemätön ääni, josta on helpo pitää – mikään suuri tunteiden tulkki hän ei kuitenkaan ole. Jotain hyvin sympaattista hänen ohjelmistossaan kuitenkin on. Mukana on vähän jatsahtavaa viihdettä, vähän jopa operettimaisia sävyjä ja paljon vanhanaikaista laulamisen iloa. Materiaalikin on ilahduttavan monipuolista. Epäilemättä tämä on vanhaa ja osin unohtunuttakin musiikkia, enkä minäkään siihen voi kovin nostalgisesti suhtautua – Tennosaar nimittäin voitti Moskovan nuorisofestivaaleilla hopeamitalin syntymävuotenani –, mutta kyllä musiikki toimii ihan ilman camp-huumoriakin – tosin se toimii väliin silläkin.   

Mukana on suuria klassikoita, kuten venäläisen Jan Abramovch Frenkelin (1920–1989) Kured (= Kurjet, monia levytyksiä suomeksi), italialaisen Rodolfo Falvon (1874–1936) Sa ütle talle (= Kertokaa se hänelle, myös monia levytyksiä suomeksi), tanskalaisen Otto Franckerin (1921–1988) Tantsulaul juunis (= Laila Kinnusen (1939–2000) Tanssilaulu vuodelta 1963) ja Roger Millerin (1936–1992) Teede kuningas (= Lasse Mårtensonin (s. 1934) Tien kuningas vuodelta 1965). Suomalainen kuulija ilahtuu tietenkin siitä, että mukana on peräti neljä suomalaista biisiä. Toivo Kärjeltä (1915–1992) biisejä on kaksi, Päike nüüd loojub läänes (= Aurinko laskee länteen, Viktor Klimenko (s. 1942) vuonna 1965) ja Nii kui enne (= Jarkon ja Lauran euroviisuehdokas Kuin silloin ennen vuodelta 1969). Kari Kuuvalta (s. 1946) on Väike Liina (= Pikku Nina, ja kun asiaa tarkemmin ryhdyin tutkimaan, niin eihän se edes ole Kari Kuuvan biisi vaan chileläisen Sergio Fernandes Garayn Norma, jonka Kuuva suomensi ja levytti vuonna 1965). Hienoin suomalainen biisi on kuitenkin Rami Sarmaston (1938–1965) Sinu oma (= Tamara Lundin (1941–2005) vuonna 1965 levyttämä Sinun omasi). Kyseessähän on toinen Lundin traagisessa auto-onnettomuudessa kuolleen sulhasen säveltämästä kahdesta biisistä. Ja hienohan se on. 

Tyyliä ja vaihtelua biisivalikoimassa on siis kohtuullisen hyvin. Tämä on hyvää pienen hauskan teemailtaman musaa.

Ants Säden (1937–1997) kansi yrittää kai olla pirtsakka ja moderni, mutta kyllä se on vähän naiivi. Ammattigraafikko hän kuitenkin oli.