Pantokrator: Pantokrator I

Pantokrator on progea ja kansanmusiikkia yhdistävä tarttolaisbändi, joka toimi vuodesta 1983 aina jonnekin Viron uuden itsenäistymisen ajoille asti vuoteen 1992. Vuonna 2006 bändi kasattiin uudestaan, ja uutta materiaaliakin on jo levytetty. En ihan tarkkaan tiedä, miten nimi on kussakin vaiheessa kirjoitettu, mutta nykyään se on muodossa Pantokraator (ehkäpä virolaisittain nimenomaan erotukseksi ruotsalaisesta death metal -bändistä Pantokrator). Bändin ensilevytyksessä, vuonna 1990 äänitetyllä ja vuonna 1991 ilmestyneellä albumilla Pantokrator I (RiTonis C60 31341 006, siis vielä Melodijan numerointi) käytettiin kuitekin nimimuotoa Pantokrator. Bändiin kuuluivat tuolloin ainoan alkuperäisjäsenen, syntikoita ja paarmapilliä (?) soittaneen Erik Sakkovin (s. 1967) lisäksi lyömäsoittimissa Peeter Jõgioja (s. 1966) ja Roland Puusepp (s. 1970, nykyään myös Terminaator), ohjelmoija ja ääniteknikko Mart Moldau (?), kitaristi Andres Moro (?) sekä laulajina Lauri Saatpalu (s. 1965, nykyään myös Dagö) ja Anne Türnpu (s. 1963).

Biisit ovat aika hypnoottisia, väliin suorastaan vähän heavyn suuntaan menevää raskasta rockia, mutta toisaalta ilmavampi progetausta ja kansanmusiikille ominainen mantramaisuuden tavoittelu estää niitä tulemasta ihan liian raskasliikkeisiksi. Varsinkin ne kaksi biisiä, joissa on käytetty Türnpun hypnoottista ääntä, toimivat varsin hienosti. Vähän jööttiä osa biiseistä kyllä on; tässä vaikka malliksi Sõjalaul (= Sotalaulu). Tiedän kyllä, että juuri tällekin lajille on intohimoisia harrastajia, mutta en nyt kuitenkaan ole yksi heistä. Hauska ja kiinnostava tämä levy kuitenkin on.

Kannen suunnittelijasta ei ole mainintaa, mutta kyllä etukannen pitäisi mielestäni kaiken järjen mukaan olla etnografisesta kiinnostuksestaan tunnettu varsin nimekäs ja Suomessakin tuttu taiteilija Kaljo Põllu (s. 1934).

Magnetic Band

Rumpali, kosketinsoittaja ja laulaja Gunnar Grapsin (1951–2004) johtama Magnetic Band (1976–83) aloitti jonkinlaisena funkia, jazzia ja hard rockia sekoittavana bändinä, ja kehittyi sitten myöhemmin Neuvostoliiton yhdeksi suosituimmista heavybändeistä. 

Graps oli lempinimeltään "Raudmees" (= Rautamies), ja häntä on myös verrattu Alice Cooperiin (s. 1948). Sellaista jämäkkää mutta samalla vähän kuitenkin kirkuvaa hänen lalulunsa on, ja on kai parempi tunnustaa heti, että ihan tällaiselle materiaalille en ole koskan lämmennyt. 

Magnetic Bandin esikoilevy, 7-tuumainen EP Magnetic Band (Melodija C62–13399–400) vuodelta 1979 ei ole kuitenkaan vielä ihan jööteintä heavykamaa, ja on siinä hetkensä. Vähän jumputtavia biisit – joita muuten on vain kaksi – kuitenkin ovat. Tämä on vähän sellainen pikkuhauska mutta harmiton levy, jota Grapsin myöhempi legendaarisuus ehkä vähän pyhittää.

Bändissä soittavat Grapsin lisäksi Heini Vaikmaa (s. 1958, sittemmin muun muassa Mahavok) kitaraa, Marius Sagadi (?) bassoa, Mati Valdaru (?) saksofonia ja Sulev Kuusik (?) toista kitaraa.

Pikkuhauska ja vähän anarkistisväyinen on M. Hiisin (?) kansi. Muita kansia hän ei olekaan sitten koskaan suunnitellut.

Sven Grünberg: Hingus

Sven Grünbergin ensimmäinen LP, vuonna 1980 äänitetty ja vuonna 1981 ilmestynyt Hingus (Melodija C90 16301–2) jatkaa täysin samoilla linjoilla kuin vuonna 1980 ilmestynyt EP. A-puolen täyttää 4-osainen Hingus, B-puolella on kaksi kappaletta: Teekond ja Valgusõis. Ainoa soittaja on Grünberg syntikkoineen, ja nyt kun tilaa on, kasvaa hänen ufomusiikkinsa – siihenhän kansikin kai viittaa – sinfoniallisiin mittoihin. Äänimatto on mahtipontinen ja sellaisena vähän ärsyttävän pateettinenkin, mutta toisaalta väliin aika kiinnostava. Tätä täytyy varmaan pureskella vielä ihan rauhassa. Kiinnostava levy joka tapauksessa on.

Kiinnostava on myös soittimet – muun muassa Viron ensimmäisen analogisen syntetisaattorin – suunnitellut mystinen insinööri Härmo Härm (s. 1949), joka lienee vähän samanlainen legenda kuin meillä Suomessa Erkki Kurenniemi (s. 1941). Jotta tämä mystisyyskin välittyisi, laitan oheen vielä Härmin kuvan takakannesta: 

Levyn kannen on suunnitellut etnografisista harrastuksistaan tunnettu taiteilijasuuruus Tõnis Vint  (s. 1942). Se on kai juuri niin ufo kuin pitääkin. Vint on suunnitellut muutamia muitakin vinllylinkansia, mutta ei kevyen musiikin puolella.

Sven Grünberg & Mess

Sven Grünberg (s. 1956) on sitten kai se kaikista omituisin virolainen rockmuusikko. Hänen bändinsä Mess, "Viron ensimmäinen progebändi", perustettiin vuonna 1974, ja se jatkoi toimintaansa kai osapuilleen vuoteen 1977. Bändissä soittivat kosketinsoittimia – muun muassa insinööri Härmo Härmin (s. 1949) kehittelemiä syntikoita – itse Grünberg, basistina toimi Matti Timmermann (?), rumpalina Ivar Sipra (s. 1954) ja kitaristina Elmu Värk (s. 1956) ja sittemmin vielä muita lyömäsoittimia soitti Andrus Vaht (s. 1951). Lavastuksista, diashowsta ja valoista keikalla vastasi kovan luokan kuvataiteilija, viron kineettisen taiteen pioneeri Kaarel Kurismaa (s. 1939), ja tässäkin suhteessa bändi lienee aikamoinen edelläkävijä.

Mess ei neukkuaikana varsinaisesti päässyt levylle – äänityksiä on kylläkin julkaistu myöhemmin – eikä vuonna 1980 ilmestyneellä esikoislevyllä, kolmen kappaleen EP:llä Sven Grünberg & Mess (Melodija C62–13695–6) esiinny Grünbergin lisäksi kuin yhdellä kappaleella harpisti Leelet Reimann (?) ja rumpali Vaht, joten on se vähän kuin Grünbergin soololevy – niin kuin seuraavat kaksi neukkuaikaista LP:täkin. Bändin isomman joukon progemeininkiä voi tarkastella tästä vuonna 1975 äänitetyllä kappaleella Valged hommikud, jonka sanat – hitto soikoon! – ovat Katri Valan (1901–1944) kynästä. (Älkää hermostuko, ne sanat alkavat vähän ennen kuuden minuutin kohtaa.)  

Pikkulevyllä on siis vain kolme biisiä. A-puolen täyttää seitsenminuuttinen Hingus (= Henkäys), ja B-puolella saman verran aikaa vievät Algus ja Nimetu, molemmat Grigori Kromanovin (1926–1984) ohjaamasta elokuvasta Hukkunud alpinisti hotell (1979) – kulttielokuva, jota en valitettavasti vielä ole nähnyt.

Vähän sellaista ufomaista avaruusromua tämä Grünbergin soitto on, äänimatto on mahtava ja hypnoottinen, ja tavallaan on sama, onko levyllä yksi biisi vai kuusi – ainakin minä koen sen yhtenä äänivirtana, jossa ei juurikaan ole melodisia tai muitakaan rakenteellisia ulottuvuuksaia. Aika hieno ja vaikuttava lopputulos kuitenkin on.

Kummallisen kiehtovan fiiliksen täydentää Kuurismaan tekemä kansi. Muita vinyylikansia hän ei sitten suunnitellukaan. Niin että tämä outo pikkulevy on monessakin suhteessa aikamoinen keräilykohde.     

Arvo Pilliroog: Soolo-septett

Fonisti ja klarinetisti Arvo Pilliroogin (1946–1993) teki urallaan kaksi soololevyä. Kun ensimmäisenä äänitetty oli keskittynyt ison bändin soittamiin virolaisiin klassikoihin, toisessa hän päästää pienen bändin kanssa jazzvirtuoosin kykynsä kunnolla irti. Vuonna 1986 äänitetyllä ja vuonna 1987 ilmestyneellä Soolo-septetillä (Melodija C60 25717 007) mukana ovat Pilliroogin lisäksi trumpetisti Priit Aimla (s. 1963, myös klassista musiikkia eri kokoonpanoissa), Kuhmossakin vaikuttanut ja Suomessa auto-onnettomuudessa kuollut vetopasunisti Heiki Kalaus (1950–2007), monessa rockbändissäkin soittanut pianisti Margus Kappel (s. 1956), kitaristilegenda Tiit Paulus (s.  1945), muun muassa viime vuoden Porin jazzissakin esiintynyt basisti Toivo Unt (s. 1951) ja ties kuinka monessa rock- ja jazzkokoonpanossa soittanut rumpali Andrus Vaht (s. 1951). 

Virolaissäveltäjistä ovat mukana Kustas Kikerpuu (1937–2008), Uno Naisoo (1928–1980), Eugen Felicius (1941–1994) ja Pilliroog itse. Ulkomailta tulevat Nick La Rocca (1889–1961), jonka ikivanhan ikistandardin Tiger Rag – kuunnelkaapa vaikka tästä Art Tatumin (1909–1956) versio – Pilliroog on sovittanut ja josta levyn kansikin tulee.

Meno on aika hurjaa, ja väliin sävellykset hajoavat improvisoinnin kaltaisessa menossa ihan palasiksi, ja ainakin minun kouluttamattomalle jazzkorvalleni ollaan jo lähellä free jazzia. Ainakin neukkukuvioissa tämä on ollut tosi freetä. Hieno levy.

Margus Haavamägin (s. 1959) kansi on toisenkin hänen Pilliroogille suunnitelemansa kannen tavoin varsin tyylikäs. 

Arvo Pilliroog: Improvisatsioonid eesti teemadele

Saksofonisti ja klarinetisti Arvo Pilliroog (1946–1993) on yksi virolaisen jazzin legendoista, joka kuoli aivan liian nuorena. Olen jo ehtinyt ihastella Pilliroogia vierailevana soloistina kitaristi Tiit Paulusin albumilla Tiit Paulus ja sõbrad (1980) ja puhallinorkesteri Helikonin toisella albumilla Helikon (1985), mutta onneksi hän ehti sentään tehdä kaksi sooloalbumiakin omalla nimelläänkin. Vanhempia nauhoituksia sisältävä, virolaiseen alkuperäisjazziin keskittynyt Improvisatsiooonid eesti teemadele (Melodija C60 25463 003) ilmestyi toisena, vasta 1989 (äänitykset vuosilta 1983–86). Levy on bändin  – Viron radio- ja televisiokomitean estraadiyhtye – kanssa soitettua hillittyä ja tyylikästä viihdejazzia, joka on kaikin puolin viehättävää ja  hauskaa kuunnella, vaikka se ei toki millään avantgardella viekottelekaan. Säveltäjinä ovat mukana Arne Oit (1928–1975), Viktor Ignatjev (1916–1994), Valter Ojakäär (s. 1923), Uno Naisoo (1928–1980), Kustas Kikerpuu (1937–2008), Boris Kõrver (1917–1994), kahdella biisillä Raimond Valgre (1913–1949) ja ehkä vähän yllättäen Elmu Värk (s. 1956) – muinaisen Muusik Seifin kitaristi Värkiä lukuunottamatta kaikki siis virolaisen jatsahtavan viihdemusiikin kuolemattomia klassikoita.

Ei levyllä nyt ehkä ihan kuolemattomia hetkiä ole, mutta muutama biisi on tavattoman hieno. Esimerkiksi Oajkäärin sensuelli See pole see, jonka useampikin naislaulaja on levyttänyt, ja Valgren Sinilind, joka on myöskin kuolematon ikiklassikko.    

Margus Haavamägin (s. 1959) kansikin on julmetun tyylikäs.

Olav Ehala: Laulud

Säveltäjä ja pianisti Olav Ehalan (s. 1950) ainoa vinyylikauden tuotos Laulud (Forte / Melodija SP02–0002 / C60 32295) ilmestyi vasta vuonna 1992, mutta siinä on vielä mukana Melodijan numero. Äänitykset ovatkin vielä neuvostoajalta, vuodelta 1990.

Virolaisen kevyen musiikin maailma jaksaa olla hämmästyttävä. Tämäkin on ihan perin juurin kummallinen mutta samalla sangen viehättävä levy. Tietojakin siitä tuntuu olevan vähän vaikea saada, kun ei levynkansi kerro kappaleiden nimien ja tekstintekijöiden lisäksi mitään. Esimerkiksi esittäjistä ei ole halaistua sanaa – on kuin osa teksteistä olisi hävinnyt kirjapainossa. 

A-puolella on Ehalan yksittäisiä lauluja, joista kaksi on Helle Karisin (s. 1944) satuelokuvasta Karoliine hõbelõng (1984). Näistä Näkilaul näyttäisi olevan Heidy Tammen (s. 1943) esittämä kuten myös Võta mind lehtede varju. Kaunis ja koulutettu ääni hänellä on. Põlev puun taitaa esitää Kati-Signe Selde (s. 1964), astetta Tammea iskelmälisempi, mutta tosi kaunis, vähän hippimäinen fiilis biisissä on. Vokilaulin taitaa laulaa Rock Hotelista tuttu Ivo Linna (s. 1949), Praegu ja siin -biisin iki-ihana Silvi Vrait (s. 1951). Valentiinipäevistä vastaa Anne Adams (s. 1957).

Kaikkineen A-puoli antaa kuvan Ehalasta hienona säveltäjänä, hänen skaalansa liikkuu elokuvien vaatimasta emotionaalisesta hehkusta musikaalien kepeyden kautta jonkinlaisen hippipoppiin. Sanoisinko, että tämä on aivan uskomattoman viehättävää materiaalia. Jenkeissä tällainen säveltäjä olisi miljonäärikastissa. Mutta hyvä ehkä näin.

B-puolella onkin sitten aivan toinen tarina. Siellä on nimittäin viisi kappaletta Ehalan, Jaanus Nõgiston (s. 1956), Peeter Volkonskin (s. 1954) ja Margus Kappelin (s. 1956) yhteisestä rockoopperasta Johnny (1980), ja äänessä taitaa olla Musiik Seifistä tuttu Tõnis Mägi (s. 1948), ja kitaraa vinguttelee monessakin progebändissä soittanut Ain Varts (s. 1959). Jos olen oikein ymmärtänyt, tätä oopperaa esitti ensin Ruja ja sitten viranomaiset kielsivät sen aika nopeasti ja sitten Ehala levytti myöhemmin uudestaan nämä omat ko. oopperaan tekemänsä biisit. Vähän sellaista pateettista progesävyistä vääntöä tämä on, mutta ymmärrän toki sen kulttimaineen. Taidan kuitenkin useammin palata tuohon kepeämpään A-puoleen. 

Kansikin on ihan hieno, mutta eihän sen tekijää kerrota. 

PS. Ai niin, Johnny perustuu Richard Bachin romaaniin Lokki Joonatan (1970), joka meillä Suomessakin räjäytti tajuntoja vuonna 1972. Minulle ei näin kuitenkaan käynyt, vaikka luinkin sen silloin tuoreeltaan. Mutta kyllä se neukku-Virossa on täytynyt tuntua erilaiselta.

Osa Melodijan perinnöstä vuosina 1992–93 ilmestyi Riiassa RiTonis-merkillä, osa Tallinassa Forte-merkillä. En ole tarkemmin saanut koko kuviota vielä selvitettyä. Tämä Ehalan levy julkaistiin Fortella, jonka etiketti on seuraavalainen (RiToniksen merkki löyttyy vaikka Avo Tammen soololevyltä):

Helikon

Kirovin kalastuskolhoosin puhallinorkesteri Helikon teki urallaan kaksi albumia. Ensimmäinen vuodelta 1982 keskittyi klassisen säveltäjä Rein Ploomin (1900–1986) puhallinorkesterituotantoon, kun taas tämä toinen albumi Helikon (Melodija C10 23293 003) vuodelta 1985 keskittyy vähän kevyempään materiaaliin ja kansainvälisiin big band -standardeihin kuten vaikkapa levyn avausraita, Dave Bakerin ja Pol Stonen (kannessa virheellisesti D. Parker/D. Stone) Pa-ra-pa-pa. Mukana on muutenkin paljon latinosävyjä, lajityyppi vaihtelee tangoista marsseihin ja valsseihin. Bändi soi hienosti, mutta eipä tällainen torvisoitto oikein meikäläisen kamaa ole. Pari kohokohtaa levylle kuitenkin mahtuu: vierailevien solistien osuudet. Trumpetistilegenda Abi Zeider (1920–1999) soittaa komeasti tsekkiläisen Kamil Hálan (s. 1931) Ornamentilla, kornetisti Jüri Kilk (?) ja trumpetisti Vello Roomet (?, soitti jo 1960-luvun popbändissä Kristallid) kisaavat Helmut Reinbothen kappaleella Kaks lõbusat trompetit, mutta ehkä komeinta menoa tarjoaa nuorena kuollut fonistilegenda Arvo Pilliroog (1946–1993) Georg Gershwinin (1898–1937) biisillä Minu armas. Levyn ainoa virolaisoriginaali on Leo Tautsin (1914–1973) Argentiina tango, mutta se ei järin kummallinen ole. Lähinnä Pilliroogin ja Zeiderin tähden tämän voi joskus uudelleen laittaa levylautaselle.

Helje Saarin kansi on kyllä jatsahtavan komea. Ammattilainen asialla, ja hän onkin suunnittelut muitakin vinyylikansia.

Fix: 20

Ja kun oli juhlittu 15-vuotispäiviä, oli Fixillä jo kohta aika juhlia 20-vuotispäiviä vuonna 1988 äänitetyllä ja vuonna 1989 julkaistulla LP:llä 20 (Melodija C60 28885 006) – onpa se jo ehtinyt juhlia 3CD:n boxilla sittemmin jo 40-vuotisjuhliaankin!

Vähän surullisena on kuitenkin todettava, että Fixin viimeinen neukkuaikainen levy on myös sen huonoin. Kappaleet eivät ole järisyttävän kiinnostavaa materiaalia, ja bändin soitto – varsinkin koko B-puolen – on miltei kokonaan jotain hard rock -viritelmää, joka muistuttaa jälkijättöistä ja keinotekoista rockilkamointia. Bändillä oli muutenkin jonkinlainen länttä imitoiva glam rock -vaihe, joka näyttääkin ihan typerältä. Omituista on sekin, että edellisen levyn suuri hitti Tsirkus on levytetty uusiksi. On kyllä mainittava, että sen ETV:ssäkin esitetty video on aika rankkaa neukkuhuumoria – Neuvostoliittohan sentään oli vielä jotenkin olemassa.

Valeri Parhomenkon kansikin on vähän joutavanpäiväinen huumoripläjäys.

Fix: Fix 15

Edelleenkin silloin tällöin toimiva Fix perustettiin Tarttossa jo vuonna 1968. Bändin ensimmäisellä abumilla Värviline maailm on hauskaa (1979) hippimeininkiä, ja laulusolisti Silvi Vrait  (s. 1951) on hienossa vireessä. Toista kertaa bändi pääsi levytysstudioon vasta vuonna 1983, ja tuotos, bändin 15-vuotista taivalta juhlistava Fix 15 (Melodija C60 21413 003) ilmestyi seuraavana vuonna. Vrait lähti bändistä vuonna 1983 – palatakseen taas vuonna 1995 – enkä ole saanut selvitettyä, kenen naisääni tällä levyllä soi, mutta päävastuu laulusta on miehillä, eikä ainakaan Viljo Tammin (s. 1956) ääni oikein piisaa kunnon rocktulkitsijaksi.

Levystä jää hämärästi sellainen tunne, että Fix olisi voinut olla oikein fantastisenkin hieno bändi, mutta kunnon linjakkuuta ei vai löytynyt. Biisejä on vähän joka lähtöön: välillä vähän progea, välillä suoraviivaista rockia, välillä hippimeininkiä – siis jotain epämääristä folk rockia – ja onpa joukossa yksi reggaekin, Priit Pihlapin  (s. 1958) säveltämä Mis kellelegi meeldib, eli ajatukseni siitä, että Ele ja Kaja Kõlarin Tulen saarelt (1984) olisi ollut neuvosto-Viron ainoa levytetty reggae, oli siis väärä. Levyn suurin hitti oli yksi ilmeisesti Fixin kuuluisimmista kappaleista, Vello Toomemetsin (s. 1954) säveltämä Tsirkus, joka on suoraviivaista perusmättöä, mutta sellaisena ihan kelpo. Ihan nasta fiilis levystä kuitenkin jää, ja eiköhän siitä lisäkuuntelulla löydy vielä uusia ulottuvuuksiakin.

Valokuvaaja Valeri Parhomenkon kansi on mielestäni yksi Viron vinyylikansitaiteen helmiä. On tosin tunnustettava, että siinä mielessä se on kökköä käyttögrafikkaa, ettei tekstistä saa oikein selvää.