Fix: 20

Ja kun oli juhlittu 15-vuotispäiviä, oli Fixillä jo kohta aika juhlia 20-vuotispäiviä vuonna 1988 äänitetyllä ja vuonna 1989 julkaistulla LP:llä 20 (Melodija C60 28885 006) – onpa se jo ehtinyt juhlia 3CD:n boxilla sittemmin jo 40-vuotisjuhliaankin!

Vähän surullisena on kuitenkin todettava, että Fixin viimeinen neukkuaikainen levy on myös sen huonoin. Kappaleet eivät ole järisyttävän kiinnostavaa materiaalia, ja bändin soitto – varsinkin koko B-puolen – on miltei kokonaan jotain hard rock -viritelmää, joka muistuttaa jälkijättöistä ja keinotekoista rockilkamointia. Bändillä oli muutenkin jonkinlainen länttä imitoiva glam rock -vaihe, joka näyttääkin ihan typerältä. Omituista on sekin, että edellisen levyn suuri hitti Tsirkus on levytetty uusiksi. On kyllä mainittava, että sen ETV:ssäkin esitetty video on aika rankkaa neukkuhuumoria – Neuvostoliittohan sentään oli vielä jotenkin olemassa.

Valeri Parhomenkon kansikin on vähän joutavanpäiväinen huumoripläjäys.

Fix: Fix 15

Edelleenkin silloin tällöin toimiva Fix perustettiin Tarttossa jo vuonna 1968. Bändin ensimmäisellä abumilla Värviline maailm on hauskaa (1979) hippimeininkiä, ja laulusolisti Silvi Vrait  (s. 1951) on hienossa vireessä. Toista kertaa bändi pääsi levytysstudioon vasta vuonna 1983, ja tuotos, bändin 15-vuotista taivalta juhlistava Fix 15 (Melodija C60 21413 003) ilmestyi seuraavana vuonna. Vrait lähti bändistä vuonna 1983 – palatakseen taas vuonna 1995 – enkä ole saanut selvitettyä, kenen naisääni tällä levyllä soi, mutta päävastuu laulusta on miehillä, eikä ainakaan Viljo Tammin (s. 1956) ääni oikein piisaa kunnon rocktulkitsijaksi.

Levystä jää hämärästi sellainen tunne, että Fix olisi voinut olla oikein fantastisenkin hieno bändi, mutta kunnon linjakkuuta ei vai löytynyt. Biisejä on vähän joka lähtöön: välillä vähän progea, välillä suoraviivaista rockia, välillä hippimeininkiä – siis jotain epämääristä folk rockia – ja onpa joukossa yksi reggaekin, Priit Pihlapin  (s. 1958) säveltämä Mis kellelegi meeldib, eli ajatukseni siitä, että Ele ja Kaja Kõlarin Tulen saarelt (1984) olisi ollut neuvosto-Viron ainoa levytetty reggae, oli siis väärä. Levyn suurin hitti oli yksi ilmeisesti Fixin kuuluisimmista kappaleista, Vello Toomemetsin (s. 1954) säveltämä Tsirkus, joka on suoraviivaista perusmättöä, mutta sellaisena ihan kelpo. Ihan nasta fiilis levystä kuitenkin jää, ja eiköhän siitä lisäkuuntelulla löydy vielä uusia ulottuvuuksiakin.

Valokuvaaja Valeri Parhomenkon kansi on mielestäni yksi Viron vinyylikansitaiteen helmiä. On tosin tunnustettava, että siinä mielessä se on kökköä käyttögrafikkaa, ettei tekstistä saa oikein selvää.

Vello Orumets

Ehdin jo ehdottaa, että Vello Orumets (s. 1940) olisi esikoislevynsä pohjalta vähän kuin Viron Tapani Perttu (s. 1940), ja juuri näin taitaakin olla. Orumetsin ainoa neuvostoaikainen albumi Vello Orumets (Melodija C60–17709–10) vuodelta 1982 on täynnnä miehekästä laulelmaa, joka nykyisinä retroaikoina voisi olla vaikka hissimusiikkiin keskittyvien iltamien ehdoton huippuhetki. Ei tällä levyllä siis ihan kuolemattomia hetkiä ole, muta suurin osa biiseistä – oli sitten kyse vaikka "Viron Burt Bacharachin (s. 1928)" Kustas Kikerpuun (1937–2008) tai Latvian kovimman hittinikkarin Raimonds Paulsin (s. 1936) biiseistä – on tuhtia laulullista hittiainesta, sellaista aikuista kutumusiikkia, jolla illan viimeiset hitaat biisin voisi täyttää. Ja niin ylen miehekästä.   

Tõnis Kõrvitsin (s. 1944) johtama instrumentaaliyhtye vetää komeita jazzahtavia taustojia kosketinsoittajanaan jazzpianisti Tõnu Naissoo (s. 1951), niin että ei tässä oikeastaan mitään jää kaipaamaan. Aika hyvä levy.

Villu Järmutin (s. 1948) ja Enn Karmasin (s. 1943) suunnittelema kansi on sekin aika hauska, ehkä vähän camp-huumorillinen kuitenkin, varsinkin koska Orumetsin punainen tukka ja levyn taustan vaalea sininen luovat tahattoman hauskan – siis ehkä vasta kirjapainossa syntyneen – vastavärifiiliksen.

Vello Orumets

Vello Orumets (s. 1941) on vähän kuin virolainen versio Tapani Pertusta (s. 1940). Hänellä on miehekäs chanson- tai laulelmatyyppinen ääni, jossa on annos klassista laulua ja annos vaikeasti selitettävää karismaa. Orumets toimi 1960-luvun alusta naislauluyhtye Laineen solistina, mutta lähti siten omalle soolouralleen. Hänen ensimmäisellä omalla soololevyllään, Moskovassa vuonna 1982 ilmestyneellä 7-tuumaisella EP:llä Vello Orumets (Melodija C621599–600) on neljä biisiä, joista ei vielä ehkä ihan oikeasti aavista laulajan aika isoa karismaa, mutta kyllä levyn ainoa virolainen kappale, Uno Naissoon (1928–1980) Aastad (= Vuodet) on aika hieno laulelmallinen iskelmä. 

Levyn kolme ensimmäistä biisiä sujuu vielä Laineen taustoittamattomana, mutta juuri Naissoon neljännessä biisissä taustalla laulaa Orumetsin uusi lauluyhye Erfia, jonka koostumuksesta minulla ei kuitenkaan ole tarkempaa tietoa. 

Ei tämä nyt ihan vavahduttava levy ole, mutta aika hauska kuitenkin. 

Pari muutakin huonoa kantta suunnitelleen Arvid Siplanen kansi on todellisuudessa aika tylsä, koska ei tällainen vaakuna-ajattelu oikein sovi Orumetsin kaltaisiin romantillisiin laulelmiin.      

Gennadi Taniel: Estraadimuusikat

 

Gennadi Taniel (s. 1940) on klassisen koulutuksen saanut viihdesäveltäjä, jolla on takanaan puolentuhatta biisiä, mutta omalla nimellä tehtyjä levytyksiä on tasan yksi: Riiassa vuonna 1978 ilmestynyt EP Estraadimuusikat (Melodija C62–11321–2), jossa siinäkin on vain kolme kappaletta. A-puolen täyttää iskelmätähti Jaak Joalan (s. 1950) laulama viehko – ollaan nyt vähän kohteliaita – laulu Joonistan kurbust ja rõõmu Juhan Smuulin (1922–1971) runoon. B-puolella on sitten vielä ihan oikeasti viehkompaa kamaa. Vetopasunisti German Pekarevski (1934–2001), joka muuten soitti Viron vanhimmassa jazzbändissä Mickeys, sooloilee taustanaan ja jazzlauluyhtye Collage, jonka melodiat ovat vankasti kohdallaan. Levyn päättää Rostislav Merkulovin (1912–1978) johtaman Viron radion estraadiorkesterin – joka soittaa siis jokaisen biisin taustat – genrebiisi Arlekiino. Fiilis on oikastaan aika veikeä. Hauska pikkulevy tämä on.

Lasimaalaustyylisen aika hienon kannen tekijästä ei ole mitään tietoa.

Laine [III]

Toisinaanhan bändit kehittyvät johonkin kiinnostavaan ja uuteenkin suuntaan, mutta surullisen usein käy kuitenkin niin, että ne huippuhetket olivat joskus silloin, eikä niitä enää millään saa tavoitettua vaikka kuinka yrittäisi. Näin kävi lauluyhtye Laineelle, jonka kolmas ja viimeinen neuvostoaikainen albumi, jälleen nimeltään vain Laine (Melodija C60–18905–6) ilmestyi vuonna 1983. Äänitykset oli tehty jo 1979 – Raivo Diksonin (1940–1984) johdolla – ja 1982 uuden johtajan Konstantin Semtšenkon (?) johdolla. Vanhasta reseptistä on jäljellä kansanlaulujen osuus, ja ne toimivatkin vielä ihan mukavasti. Viihteellisempi puoli on kuitenkin nyt tyylikkäämän estraadiviihteen sijaan tyhjänpäiväistä diskohumppaa, ja biiseistä suurin osa on Semtšenkon varsin vaatimattomia sävellyksiä. Tuloksena on kokonaisuudessaan varsin tylsä levy, joka on kuin varjo vanhasta Laineesta, jonka virtuoosimaisuus kompleksisissa harmonioissa oli parhaillaan huikeaa. Bändikin on tosin kutistunut tällä kolmannella LP:llä jo kvartetiksi: yhtyeeseen kuuluivat nyt enää Ülle Ernits (?), Sirje Põllu (?), Krista Grinbergs (?) ja Lea Vetter (?). Soittajamiehikin on kuitenkin mukana aika paljon, mutta nimeltä heitä ei mainita.

Typerän kannen on suunnitellut Rein Maantoa (?), jolta on 1980-luvulta yksi toinenkin tehty levynkansi. Kenelläköhän neuvosto-Virossa muuten oli tuollainen purjevene?

Laine [II]

Laineen toinen pitkäsoittolevy, vuona 1972 ilmestynyt esikoisen tavoin nimetön, mutta nyt täysmittainen LP Laine (Melodija D031337–8) jatkaa samoilla linjoilla kansanlaulun ja estraadiviihteen välissä. Johtajaksi on Gennadi Podelskin tilalle tullut Collage-lauluyhtyeestä Raivo Dikson (1940–1984), oktetti on pienentynyt sekstetiksi, ja lauluyhtyeen rinnalle on vakiintunut oma instrumentaalliyhtye Laine, jota johtaa fonisti Ants Laas (s. 1939). Vello Orumets jatkaa edelleen solistina, mutta rinnalle on noussut myös Anne Saller (s. 1946, nyk. lastenmusiikkikeikkaa tekevä Anne Velli) – onpa heillä yksi duettokin. Sallerilla on jännä mustalaismaisen tumma ja vähän värisevä ääni.

Resepti on kuin ensilevyllä: muutama kansanlaulu, vähän a cappellaa, mukana muutama tarttuva iskelmä. Ihan samanalaisia väristyksiä kuin ensilevystä en tästä saanut, sillä mukana on muutamia turhanpäiväisiä virityksiä, kuten vaikkapa itävaltalaisen hittinikkari Udo Jürgensin (s. 1934) "espanjalaisbiisi" Käes on öö, senjoriita. kaikkineen levy on kuitenkin hieno ja ammattimainen laululevy, jossa on paljon samaa kuin niissä laulujutuissa, jotka vasta – tai siis ilmeiseti pikemminin: taas – 2000-luvulla ovat alkaneet olla muotia.

Paljon muitakin kansia suunnitelleen Virve Albrin kansi on sekin vallan tyylikäs näyte 1970-luvun alun virolaisesta käyttögrafiikasta.

Laine

Nyt räjähti tajunta! Tämä on nimittäin yksi hienoimmista levyistä, joita olen ikinä elämässäni kuullut – no, hyvä on: ehkä niin kuin tavallaan hienoin tai ehkä minulla sitten on jo vähän heikentynyt muisti.

Laine on orkesterinjohtaja ja säveltäjä, jazzmies Gennadi Podelskin (1927–1983) vuonna 1960 perustama naislauluyhtye, tarkemmin ottaen oktetti eli kahdeksan naisen lauluyhtye. Heidän ensimmäinen albuminsa, 10-tuumainen LP Laine (Melodija 33D 25025–6) ilmestyi joskus 1960-luvulla – mahdollisesti tai jopa todennäköisesti vuonna 1969. Itse asiassa yhtye toimii edelleenkin viettäen jo 50-vuotisjuhliaan.

Hieman omituinen Laineen musiikillinen konsepti on: mukana on sekä ihan klassista a cappella -laulua, jazzahtavaa viihdettä että kansanlaulua, mutta kaikki tuntuu toimivan hienosti. Osassa biiseistä solistina toimii rakastettu laulelmamies Vello Orumets (s. 1941), joka muuten heittää vieläkin keikkaa. Hänen miehekäs ja aikuinen äänensä tuntuu sekin toimivan naisten kuulaiden ja kauniiden äänten kanssa saumattomasti.

Biisejäkin on monenlaisia. Espanjalaisen Ramón Arcusan (s. 1936) jazzahtava lallattelu avaa levyn. Podelskilta on pari a cappella -sävellystä, joista varsinkin ihan klassinen Fuuga on häkellyttävän kaunis. Mukana on myös venäläisen Anatoli Novikovin (1896–1984) venäjänkielellä laulettu kaunis balladi При долине (= Laaksossa kukkiva heisipuu) A-puolen päättää Arved Haugin (1922–1995) suorastaan rockahtava Kutsuv tantsurütm, jossa solistina toimii Orumets.

B-puolellakin on muutama suorastaan järkyttävän hieno kohokohta. Erityisesti levyn päättävä Haugin säveltämä ja Orumetsin tulkitsema Olen kui kivikild (= Olen kuin kivensiru) on emotionaalisesti todella vaikuttava. Mutta kaikkineen tämä on hyvin outo ja sellaisena kiehtovan kaunis levy. Kansanlaulu, klassiset sävyt, iskelmä ja jazzahtava viihde ja väliin omituinen lounge-fiilis yhtyvät hienolla mutta varsin vaikeasti selitettävällä tavalla. Väliin bändi kuulostaa Beatlesilta, väliin se ikään kuin ennakoi Abbaa. Joka tapauksessa tyylikkään levyn lumovoima on jotensakin aivan valtava. 

Onpa muuten levyn kansikin varsin tyylikäs. Sääli ettei sen tekijästä ole mitään tietoa.

Radar: Baltic Coast

Progebändi Radarin esikois-LP:n Trofee (1985) meno jatkuu varsin tiukkana toisella ja bändin viimeiseksi jääneellä albumilla, vaikka bändin kokoonpano oli vaihtunut lukuunottamatta kosketinsoittaja Sergei Pederseniä (s. 1953) ja rumpali Paap Kõlaria (s. 1954). Vuonna 1986 äänitetty ja vuonna 1987 ilmestynyt albumi Baltic Coast (Melodija C60 25125 006) julkaistiin Moskovassa ja pelkillä venäjänkielisillä kansiteksteillä. Uudessa Radarissa soittivat Pedersenin ja Kõlarin lisäksi toinen kosketinsoittaja Raivo Narits (?), basisti Paul Kikerpuu (?) ja latvialaistaustainen, nykyään newyorkilainen kitaristi Valeri Belinov (?, nyk. Val Belin tai King B.).

Menee vähän makuasiaksi, kummasta Radarista sitä enemmän tykkää. Minä kallistun esikoisen kannalle, koska se on sekä tuoreempi että kuitenkin ryhdikkäämpi, ja Blumberg on jotenkin tyylikkäämpi kuin Belinov, eikä Kikerpuun bassokaan kuulosta niin hyvältä kuin Vaiglan nauhattoman virtuoosimainen liu'uttelu – aika kova släppääjä Kikerpuu kylläkin on. Levyllä on myös omituinen kumarrus neukkuyleisön suuntaan, kun mukaan on otettu yksi Lora Kvintin (s. 1955) – "venäjän Andrew Lloyd Webberin" – sävellys vähän makeana kitaraballadina. Onhan Belinovin soitto tälläkin kappaleella komeaa, mutta vähän turhalta biisi silti bändin omaan tuotantoon verrattuna tuntuu. Mutta on meno muuten aika komeaa ja jylhää. Ei tämä siis toki huono levy ole.  

Kalle Toomperen suunnittelema kansi on totaalisen tylsä, niin ammattilainen kuin tämä useita kansia suunnitellut graafikko olisikin.

Radar: Trofee

Radar on varsin kummallinen bändi. Se soitti joutavanpäiväisen tavallisia poptaustoja virolaiselle yleisliittolaiselle neukkutähdelle Jaak Joalalle (s. 1950) ja myös tanssipoppia tehneelle sisarusduo Ele (s. 1951) & Kaja (1953–1994) Kõlarille, mutta samalla se on pienen mutta laadukkaan virolaisen 1980-luvun progen kulmakiviä. Radarin kaksi omaa – siis omalla nimellä ilman laulusolistia tehtyä – albumia ovat tiukkaa instrumentaalista fuusiomusaa, jossa ryppyotsaiset soittimiensa virtuoosit panevat parastaan. Radarin ensimmäisellä, vuonna 1984 äänitetyllä ja vuonna 1985 julkaistulla albumilla Trofee (Melodija C60 21713 006) soittavat bändiä musiikillisesti luotsannut kosketinsoittaja Sergei Pedersen (s. 1953, sitemmin tunnettu jazzvirtuoosi), kitaristi Nevil Blumberg (s. 1961, muun muassa Ruja ja Synopsis), toinen kosketinsoittaja Aare Põder (?, muun muassa Ultima Thule), basisti Raula Vaigla (s. 1962) ja rumpali Paap Kõlar (s. 1954), joka on nykyään siirtynyt seikkailuturismin pariin.

En tiedä kultaako aika muistot, mutta kyllä tällainen vakavasti väännetty fuusiomusa kuulostaa kaikkien vuosien jälkeen aika hienolta. Varsinkin Blumbergin tyylikäs kirtara ja Vaiglan nauhaton basso väliin suorastaan hivelevät korvaa. Saattaa tämä rockmiehelle olla vähän liian jazzahtavaa, mutta kyllä meno on aika komeaa. Kuunnelkaa täsä vaikka levyn yksi kohokohdista, Tipptund kesklinnas (= Ruuhka-aika keskustassa). Siis ihan aikuisten oikeesti: Raul Vaigla esimerkiksi oli levyn ilmestyessä vasta 22-vuotias neukkulan rajoitteissa elänyt basisti, joka soittaa kuin millä tahansa maailman areenalla progebändissä bassoa tuolloin olisi soitettu! Kaikkineen tosi hieno levy ja tiukkaa musisointia.

Alar Ilon suunnittelema kansi ei sekään ole ihan hullumpi, vaikka on se ehkä vähän vaisu. Hän teki kaikkineen toistakymmentä kantta 1980-luvulla.

In Spe [II]

Klassisen musiikin mestarisäveltäjänä nykyään tunnettu Erkki-Sven Tüür (s. 1959) perusti progebändi In Spen vuonna 1979, ja bändi julkaisi esikois-LP:nsä In Spe vuonna 1983. Heti sen jälkeen Tüür jatkoi sävellysopintojaan ja "testamenttasi" bändinsä kosketinsoittaja ja säveltäjä Alo Mattiisenille (1961–1996), jonka johdolla julkaistiin vuonna 1985 taas samanniminen LP In Spe (Melodija C60 23199 000).

Kyseessä on siis todellisuudessa melkein kaksi eri bändiä, vaikka pelimannit osin samoina pysyivätkin. Kitarassa jatkoi Riho Sibul (s. 1958), huilussa Peeter Brambat (s. 1954) ja rummuissa Arvo Urb. Vello Annuk (?) on korvannut Toivo Koplin (?) bassossa. Terje Terasmaa (s. 1963) soittaa vibrafonia ja ksylofonia (en halua kiinnittää asiaan mitään erityistä sovinistista huomiota, mutta on pakko mainita, että kyseessä on virolaisen rockin historiassa melko harvinainen naissoittaja), A. Lend (?) käyrätorvea ja Ivo Varts (s. 1961, muun muassa Rujan  ja Kaseken  rumpali) kirjoituskonetta. Sitten on vielä J. Tamm (?), jonka soitin on elektroonika (?). 

Jossain on todettu, että Mattiisen toi In Spehen jazzahtavampia sävyjä Erkki-Sven Tüürin jälkeen, mutta enpä oikein tiedä – ettei vain johtuisi siitä, että Tüüristä tuli klassinen säveltäjä. Minusta tuntuu melkein, että Mattiisen vei bändiä klassisempaan suuntaan ja että Tüürin bändi oli enemmän fuusioon päin kallellaan. 

Tämän levyn A-puoli sisältää pelkästään varsin maineikkaan kolmiosaisen Konserton konekirjoitukoneelle (Kirjutusmasinakontsert in D), ja kyseessä ei ole mikään vitsi vaan ihan oikea konsertto ja vieläpä hieno sellainen, eikä Ivo Vartsin kirjoituskonesoitto ole yhtään hullumpaa. B-puolella on kolme biisiä Mattiisenilta ja yksi yhteinen Annukilta ja Sibulilta. Soitto on ilmavaa ja kaunista, ja Sibulin tyylikäs kitarakin saa paremmin tilaa kuin esikoislevyllä. Tämä levy on virolaisen rockin harvoja suuria klassikoita.  

Aili Elmerin Jaak Siirakin valokuvista suunnittelema kansi on sekin varsin hieno. Ermel on tehnyt pari muutakin tyylikästä kantta.

Liekö joku poliittinen juttu, mutta levynkannen tekstit ovat pelkästään venäjäksi. Tätä yritän vielä selvitellä, sillä In Spe ei ollut mikään yleisliittolainen tähtibändi.

Marju Länik

Jonnekin iskelmän ja popin harmaaseen välimaastoon asettuvan Marju Länikin  (s. 1957) ensimmäinen levy oli rumpali – nykyään mainosmies ja tuottaja – Mikk Targon  (s. 1959) johtaman Kontaktin kanssa tehty, vuonna 1983 äänitetty ja vuonna 1984 julkaistu 7-tuumainen EP Marju Länik (Melodija C62 20653 000). Kontaktillekin tämä oli ensilevytys, ja tämän lisäksi lyhytikäinen bändi esiintyi vielä Eesti pop V -kokoelmalla vuonna 1985. Länikistä tuli sitten yleisliittolainen tähdenalku, osin juuri Targon luotsaamana, mutta mitään Alla Pugatšovaa (s. 1949) hänestä ei kuitenkaan tullut. Syy on varmaan osin materiaalissa, sillä eivät nämä Targon sävellykset ole kovin kummoisia. Jossain syntikkapopin ja iskelmän välimaastossa liikkuvat, yhdentekevät ja vähän pateettiset sävelkulut sekä Länikin lopultakin aika persoonaton ja kapea ääni tekevät lopputuloksesta omituista mössöä, joka ei oikein ole mitään. Yksi kappaleista on hittinikkari Tom Snown käsialaa, mutta ei sekään sen kummemmalta kuulosta. 

German Gustavin (s. 1933) suunnittelema kansi täydentää epäonnistuneen paketin. Se onkin hänen ainoa vinyylikantensa – tosin valokuvaajana hän on mukana useammassakin.